Illan pimetessä

On tämä kyllä ollut melkoinen alkusyksy. Asiat ovat muuttuneet vauhdilla. Huomaan, että minulla on taipumus kiinnittää liikaa huomiota vain negatiivisiin asioihin. Onhan sitä monenlaista hyvääkin tapahtunut. Sille ei mitään voi, että pojalla on tarkkaavaisuushäiriö, joka tekee arjesta aika tuskaa. Ei se ole minun vikani eikä kenenkään muunkaan. Se pitäisi vain hyväksyä, mutta ei ole aina helppoa, kun sitä niin toivoisi, että omalla lapsella olisi kaikki hyvin. Poika itse sanoi minulle tänään, että etkö sä äiti vois vaan hyväksyä sen, että mulla nyt on tää ongelma, että en tahdo ehtiä paikkoihin ja saada aikaiseksi. Voi sitä muitakin ongelmia olla. Mulla on tää. Tuo oli taas niin liikuttavaa, että lapselta löytyy enemmän viisautta kuin vanhemmaltaan. Hänen kanssaan kyllä aika usein törmää siihen, että päässä liikkuu viisaita ajatuksia, ja se on yksi syy, jonka takia minusta on niin kurjaa vääntää hänen kanssaan jatkuvasti jostain aikatauluasioista. Ei jää aikaa millekään muulle.

Illalla juteltiin hänen väsymyksestään, joka on yksi iso ongelma aina pimeään aikaan. Aiemmin se tuli enemmän esiin kiukkuna ja alakulona. Nyt hän osaa itse sanoa, että se on väsymystä. "Koko ajan väsyttää, vaikka olisin nukkunut kuinka paljon tahansa." Siihenkin pitäisi jotain apuja keksiä. Tiistaina aion vaatia lääkäriltä, että häneltä otetaan verinäytteet. En kyllä usko, että mitään sairautta on, mutta pitää kai ne poissulkea, kun tämä väsymysongelma vaivaa joka syksy ja kevät. Tietysti murrosikäkin vaikuttaa siihen, että unentarve lisääntyy. Tarkkaavaisuushäiriö vaikuttaa siihen, että hän joutuu pinnistelemään päivän aikana paljon keskimääräistä enemmän ja se uuvuttaa.  Ja tosiasia on sekin, ettei hän kyllä nuku riittävästi. Yleensä nukahtaa klo 22 - 23, mutta pystyssä pitää olla jo klo 7, joten nukkumaanmenoa olisi pakko saada aikaistettua. Se ei vaan hänen kanssaan toimi. Samanlainen yöeläjä on kuin äitinsä.

No, nyt hän on viikon kotiarestissa syynä se, että kotiintulot ovat myöhästyneet ihan hurjasti, nukkumaanmeno sitä myöten venähtänyt ja läksyjä tehty yömyöhään. Hän protestoi ensin ja oli sitä mieltä, että missään nimessä ei jaksa viikkoa olla arestissa. Mutta sitten hän sanoi, että se on kivaa. "Haluankin olla välillä perheen kanssa!" Yritän nyt saada illat sujumaan niin, että ehdittäisiin tekemään jotain yhdessä. Mutta ei sekään ihan helppoa ole. Huomenna mulla on kampaaja, tiistaina vien tytön lääkäriin, torstaina on tytön treenit... Mutta jonain iltana yritän kyllä ehtiä pelailemaan ja juttelemaan pojan kanssa. Eikä häntä voi arestipäivinäkään sisällä pitää. Hän tulee ihan hulluksi, jos ei pääse ovesta ulos. Siispä luvassa on myös iltalenkkejä äidin seurassa.

Mitä tehdään, kun voimat loppuvat?

Taas on tapahtunut ihan uskomattomia asioita akselilla isä ja poika. Ensinnäkin olen laittanut lasten isälle kuusi viestiä erilaisista lapsia koskevista aiheista enkä ole saanut yhteenkään viestiin vastausta. Yhdessä viestissä kerrottiin toiveestani, että lapsi tekisi viikonloppuna isän luona läksyt, ettei se kaikki kaatuisi minun niskaani. Pyysin siis toisin sanoen, että isä huolehtisi asiasta viikonlopun aikana. Pojalle laitoin viestin, että ottaa läksykirjat ja lääkkeet mukaan, jotta läksyjenteko onnistuu. No, ensimmäiseksi poika jätti oman hommansa hoitamatta eikä ottanut näitä juttuja mukaansa. Sitten laitoin uuden viestin, jossa esitin toiveen, että isä ja poika hakisivat unohtuneet/tahallaan jätetyt tavarat täältä. Tämä toteutui osittain, sillä isä haki kirjat mummolasta (osa kirjoista + lääkkeet olivat kotona). Minä annoin lääkkeet pikkusiskon mukaan, kun hänkin kävi hakemassa jotain unohtuneita tavaroita.

Nyt sitten poika tuli käymään kotona ja oli lähdössä pyöräilemään kavereittensa kanssa. Kysyin, mites ne läksyt. Ei kuulemma voinut tehdä, kun ei ollut kirjoja!! Sanoin, etten minä nyt mitenkään ymmärrä, kun isä haki ne kirjat ja suurin osa kirjoista oli siellä. Sitten laitoin isälleen viestin ja kysyin, että mites ne läksyt ja lääkkeet. Vastaus kuului: "Lääkkeistä en tiedä. Poika sanoi, ettei ole läksyä." Voi vittu!!

Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta millainen isä toimii näin! No okei, tuo kyseinen händikäppi oli syy, minkä takia erosimme, eli ei vastauksia kysymyksiin, ei kommunikaatiota, ei työnjakoa, ei vastuunkantoa, ei yhteistä pohdintaa mihinkään liittyen jne. Mutta isä tietää varsin hyvin, että pojalla on ongelmia motivaation, keskittymättömyyden ja murrosiän kanssa eikä poika todellakaan mielellään hoida kouluhommiaan ja luistaa aina, kun vaan voi. Isä tietää myös varsin hyvin, että minä olen täysin uupunut tähän ralliin. Silti hän ei voi edes yhden päivän aikana huolehtia siitä hommasta omassa kodissaan. Nyt pistin viestin ja kysyin, että mitä tehdään, jotta minä en sekoa lopullisesti. Odotan nyt häneltä jotain todella hyviä neuvoja.

Isän pitäisi palauttaa lapset sunnuntaisin klo 18, mutta koska hän vie pikkusiskon treeneihin jo klo 14.30, niin hän tuo pojankin sitten samalla tänne. Kieltää menemästä kotiin, jolloin poika menee kavereittensa kanssa ja sitten häntä ei taas näykään. Minä en tajua, miksei isä voi tehdä poikansa kanssa kahdestaan jotain sillä aikaa, kun sisko on treeneissä. Menisivät vaikka yhdessä pyöräilemään tms. Mutta ei. Poika päästetään kavereilleen eikä siinä mitään väärää muuten ole, mutta sitten minä en näe koko poikaa ennen kuin vasta joskus myöhään illalla ja se läksyjentekotaistelu on silloin edessä.

Jos joku keksii jotain viisasta, niin antakaa ohjeita kiitos! Mä olen täysin väsynyt sekä isään että poikaan.

Viikot vierivät

Viikot vierivät näköjään niin, etten ehdi kirjoittaa ollenkaan. Minusta tuntuu, että päiväni ovat ohjelmoituja viimeiseen minuuttiin saakka. Ei jää yhtään aikaa ajatella ja kirjoitella tai ylipäätään edes kuulostella, miltä asiat tuntuvat.

Aion tänään kirjoittaa siitä, miten vaikea on hyväksyä, että lasten isällä on uusi kumppani. Se ei suinkaan johdu siitä, että haluaisin lasten isän elämääni takaisin tai olisin jotenkin mustasukkainen tai en soisi hänelle uuden suhteen onnea. Kyseessä on lapset. Minusta on todella kurjaa lähettää lapset joka toinen viikonloppu isän luokse, kun käytännössä he menevät sen toisen naisen kotiin (isänsä muutti sinne elokuussa). Siellä on toisen kodin säännöt, tavat ja tottumukset. Se ei ole sillä tavalla lasten oma koti kuin entinen isän koti oli. Nyt minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että lapsistani on siellä häiriötä, kun kaikki ei heidän saavuttuaan menekään niin kuin ennen. Aika usein kuulen, että siellä on pidetty lapsilleni puhuttelua milloin mistäkin. Ja varmaan myös ihan syystä, mutta puhuttelijana on aina tämä isän uusi avovaimo, ei koskaan heidän isänsä tai aikuiset yhdessä. Nyt sitten lasten isä ehdotti, että muuttaisimme tapaamisjärjestelyä siten, että lapset kävisivät siellä yksi kerrallaan. Ensin poika, sitten molemmat yhdessä, sitten tyttö ja sitten molemmat olisivat minun luonani. Kuulemma tappelevat niin paljon, että viikonloput menisivät paremmin tällä tavalla. Kysymys kuuluu, pitääkö minun suostua tällaiseen?! Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, vaikka systeemi olisikin sellainen, mutta minä en jaksaisi arkea, jos minulla olisi vapaata vain joka kolmas viikonloppu. Onko minulla oikeus olla tässä kohtaa itsekäs?

Sitten asiassa on vielä se surullinen puoli, että mitä enemmän lasten isä rakentaa elämäänsä tämän uuden kumppanin kanssa sitä vähemmän hän on tekemisissä omiensa kanssa. Eromme jälkeen hän kävi tapaamassa lapsia lähes päivittäin. Vei harrastuksiin, tuli auttamaan jossain asiassa tai meni muuten vain lasten kanssa käymään jossain. No, nyt muutettuaan uuden kumppaninsa luo 40 km päähän hän ei tietenkään enää käy täällä. Lapset näkevät häntä joka toinen viikonloppu, ja jos häntä pyytää auttamaan jossain lapsiin liittyvässä kuten vaikkapa harrastuskuskauksissa, niin se on todella vaikeaa eikä yleensä onnistu mitenkään päin. Kasvatusvastuu on jäänyt täysin minulle. Jos laitan hänelle viestiä, että pojan kanssa on haastetta, tulee vastaukseksi "anna joku rangaistus, kyllä se siitä oppii". Ei hän kyllä pohtinut lasten kasvatusasioita silloinkaan, kun olimme vielä yhdessä, mutta nykyään vielä vähemmän.

Varmaan tämä on aika tavallinen tarina, mutta minulle tämä on jotenkin hirveän raskasta. On raskasta nähdä, kun lapset ikävöivät isäänsä kumpikin omalla tavallaan. Tyttö on tullut reagointitavoissaan isäänsä eikä juuri näytä tunteitaan, mutta jos isä sitten joskus harvoin tulee häntä tapaamaan viikolla, niin hän on aivan onnesta soikeana. Poika taas ilmaisee isän ikävänsä ilmoittamalla, ettei häntä kiinnosta olla sellaisen idiootin kanssa tekemisissä. On myös raskasta ajatella, että minun lapsistani on vaivaa jollekin ulkopuoliselle ihmiselle, jonka viikonloput menevät pilalle lasteni takia. Ja on ihan hirveän raskasta jaksaa kantaa tämä koko arki yksin.

Olen miettinyt, miten muut yksinhuoltajat selviävät, ja vastauksen on pakko olla madaltamalla vaatimustasoa ja antamalla asioiden mennä omalla painollaan, menivätpä sitten syteen taikka saveen.

Luistelua

Oltiin aamulla tytön kanssa taitoluistelijoiden yleisöjäällä. Tiukkaa teki herätä sunnuntaiaamuna klo 8.00, mutta koska eilen lupasin viedä tytön sinne, niin eihän lupauksesta toki voinut perääntyä. Yleisöjää oli hyvä kokemus ja arvostan sitä, että kotikaupunkimme tarjoaa taitoluistelijoille oman yleisöjään. Tavallisessa yleisöluistelussa kun ei voi turvallisuussyistä tehdä hyppyjä, piruetteja tai oikeastaan mitään vähänkään vauhdikkaampaa liikettä, koska siellä on paljon pieniä vasta-alkajia ja yleensä muutenkin runsaasti väkeä. Lisäksi jään kunto on yleisöluistelussa usein heikko, kun haalareista ja hanskoista putoaa hiekkaa jäälle, joten taitoluistimilla sinne ei ole kiva mennä.

Tänään taitoluistelijoiden yleisöjäällä oli meidän tytön lisäksi kolme muuta luistelijaa. Tilaa siis oli. Tyttö harjoitteli ohjelmaansa, askelsarjoja, piruetteja ja sitä yhtä hyppyä, joka ei ota tullakseen. Varsinkin tuossa hypyssä tapahtui mielestäni selvää edistystä, kun hän keksi harjoitella sitä ensin tietynlaisena askeleena/pyörähdyksenä ja vasta sen onnistuessa liitti siihen hyppy-yrityksen. Tyttö itse oli tunnin luistelun jälkeen sitä mieltä, että oli tosi hyvä aamutreeni ja seuraavana sunnuntaina hän tulee taas. Hyvästi äidin aamu-unet!

Vapaapäivä?

Huh! Takana on yksi tämän viikon raskaimmista päivistä, vaikka tämän piti olla vapaapäivä. Kaikki alkoi siitä, kun vein tytön aamulla jäätreeneihin, ja hän tuli sieltä pois kiukkuisena kuin ampiainen. Oli kuulemma harjoiteltu ihan liian helppoja juttuja. Aina tehdään vaan samoja. Hän haluaisi oppia uusia, vaativampia hyppyjä, että saisi niitä ohjelmaansa. "MITEN VOIN OPPIA, JOS NIITÄ EI KOSKAAN HARJOITELLA?" Sitten alkoi tulla tekstiä, että minun pitäisi sanoa valmentajalle asiasta, koska valmentaja ei usko, kun hän sanoo. (Olin aiemmin kehottanut, että hän itse puhuisi valmentajalle halustaan oppia tietyt jutut.) Sanoin, etten minä voi enkä halua siihen puuttua. Valmentaja tekee omat ratkaisunsa ja ymmärtää valmennuksesta taatusti enemmän kuin minä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa lajiin. Sitten sainkin jo kuulla, etten ymmärrä kerrassaan mitään. "OLLAAN HILJAA, KOSKA ET KUITENKAAN YMMÄRRÄ. MEILLÄ ON ERI MIELIPIDE!" Selvä...

Minun ikuisuusongelmani lasten kanssa on se, että minä en tiedä, miten voisin suhtautua kiukutteluihin niin, että lapsi kokisi tulevansa ymmärretyksi, jos itse asia on sellainen, etten voi olla siitä hänen kanssaan samaa mieltä Tai no, ymmärränhän minä tuon harmin. Kyllä minäkin toivoisin, että hän oppisi niitä hyppyjä ja saisi mahdollisuuden niitä harjoitella, mutta kuitenkin noissakin jutuissa, joita tänään tehtiin, on vielä paljon hiomista ja parantamisen varaa. Ei suinkaan ole niin, että hän ne kaikki osaa täydellisesti jo.

Toinen vastaava keskustelu käytiin myöhemmin, kun oltiin syömässä. Hän sanoi olevansa ihan surkea luistelija. Sanoin, etten ole samaa mieltä. Sitten hän totesi olevansa surkea, koska ei osaa niitä hyppyjä, mitä muut osaavat. Sanoin, että kyllä hänellä on täydet mahdollisuudet oppia ne, jos hän ottaisi harjoittelussaan hieman enemmän riskejä ja uskaltaisi hypätä vauhdilla ja ottaa vastaan kaatumisia. "ET SÄ ITEKÄÄN PIENENÄ MITÄÄN HYPPYJÄ OSANNU! ET EDES VALSSIHYPPYÄ!" No en osannut en, mutta kun se pointtini oli ihan muualla... Meillä tulee tytön kanssa tosi usein tällaista vääntöä. Hän ottaa minun kommenttini arvosteluna ja merkkinä siitä, että en yhtään ymmärrä, vaikka teen kaikkeni osoittaakseni ymmärrystä ja kannustaakseni. Hänen mielestään esim. tuo äskeinen ei ollut kannustavaa. Olisiko minun pitänyt sanoa, että "ihan paska olet" tai "höpöhöpö, olet olympiatasoa"? Minä haluan olla realistinen, kun ohjaan häntä kohti tavoitteitaan.

No, sitten tuli vielä erinäisiä kahnauksia, kun haimme hänelle voimisteluvanteen ja hän olisi tarvinnut apua sen teippauksessa. Menin ehdottamaan, että pyytäisi isältään apua, ja kun hän soitti isälleen, niin isälle ei sitten tietenkään sopinut tulla auttamaan. Hän kun on nyt muuttanut naisystävänsä luokse 40 km päähän, niin häntä ei paljon täällä näy.

Ja sitten meidän piti ostaa hänelle kengät, mutta se oli jo niin vaikeaa, etten jaksa edes kirjoittaa siitä. Kotiin tultuamme makasin kaksi tuntia sohvalla ja nukuin. Onneksi hän sillä aikaa löysi itselleen kaverin naapurin tytöstä.

Hengissä ollaan

En ole vähään aikaan jaksanut kirjoitella, kun arki on ollut todella hektistä. Nyt kun kävin kommentoimassa kaverin blogia, tupsahdin samalla omaani. Päivitelläänpä siis kuulumisia.

Viimeksi kirjoitin pojan kaveripiiristä ja nyt voin onnekseni sanoa, että tämä yksi heidän porukassaan pyörivä tapaus on ilmoittanut suorin sanoin minun poikani seuran olevan "vitun noloa". Kuulostaa ehkä traagiselta, mutta minä olen erittäin tyytyväinen ja niin vaikuttaa olevan poikakin. Hommahan meni niin, että hänen oli tavallaan pakko olla tämän tyypin kanssa, koska hänen kaikki muutkin kaverinsa olivat. Nyt kun tyyppi on löytänyt uudet kaveripiirit ja kuulemma ihan naisystävänkin 9. luokalta, niin minun poikani ja hänen muut kaverinsa saavat olla rauhassa.

Haasteita kuitenkin edelleen riittää mm. kouluun ehtimisen osalta. Viisi myöhästymistä oli jo ennättänyt tulla ja siitä seuraa heidän koulussaan jälki-istunto. No, poika oli yhden niistä onnistunut selittelemään jollain epämääräisellä tavalla edukseen niin, että merkintä oli lopulta kumottu, mutta veitsi kurkulla tässä koko ajan mennään. Olen tehnyt ihan kauhean määrän töitä sen eteen, että hän ehtisi kouluun, mutta loppuviimein se ei vaan ole minun kädessäni. Jos hän ei lähde ajoissa, niin hän ei lähde.

Läksyjä hän on tehnyt mukavasti nyt, ja siinä auttaa, kun pystyn seuraamaan Wilmasta, mitä on tullut läksyksi. Opettajat käyttävät sitä yllättävän tunnollisesti ja jos läksyä ei ole jostain aineesta tullut, niin sen kohdalla lukee esim. "9.9. ei läksyä". Olen myös tyytyväinen, kun siellä lukee, jos on tullut lukuläksyä tai sanoja opeteltavaksi, niin voin vahtia, että hän tekee sen. Läksythän hän on aina hoitanut suht ok, mutta juuri nuo luettavat ja ulkoa opeteltavat asiat ovat jääneet, kun hänellä on aina se selitys, että "ei ope sanonu". No, nyt tiedetään, mitä ope on sanonut ja mitä ei.

Tytön osalta minulla on jotenkin murheellinen olo. Hänen ystäväpiirinsä on rakentunut hitaasti ja olin jo keväällä ja kesällä tosi helpottunut, kun tuntui löytyneen sellainen kiva porukka, johon hän kuului. Nyt hän on jotenkin ajautunut siitä syrjään enkä ihan tiedä, missä mennään, koska hän ei puhu asiasta mitään. Lapset ovat kyllä tosi erilaisia, sillä poika selittää vähän liiankin kanssa asioitaan. Välillä en edes haluaisi kaikkea tietää. Sitten taas tyttö sulkeutuu. Yhtenä päivänä käytiin keskustelua siitä, miksei hän puhu minulle asioistaan. Tyttö oli ihmeissään, että miksi pitäisi. "Mä haluan, että ne asiat on niinku mun sisäpuolella. Jos sattuu jotain ikävää, käsittelen sen itseni kanssa ja unohdan." Jep. Tämän kun oppisi, mutta ei taida mun luonteella onnistua koskaan. No, tänään hänellä oli ollut kavereita ja oli oppinut myös kaatosillan, mistä hän oli hyvin ylpeä ja onnellinen.

Eka viikko arkea takana

Eka viikko arkea takana ja tämä äiti on täysin poikki. Viikon aikana on selvitelty ainakin kahta kaverijuttuihin liittyvää jupakkaa. Toisessa oli tehty porukalla kolttosia ja toisessa sitten puolestaan kaverit kävivät minun lapseni kimppuun uhkaillen. Lisäksi on käynnistelty koulunkäynnin arkea läksyineen ja nukkumaanmenoaikoineen päivineen. Kaikesta on selvitty kunnialla, mutta se on totisesti vaatinut töitä. Viikonlopun lapset olivat isän luona, joten sain hieman levättyä.

Minulla on kauhea huoli tuosta kaveriporukasta, jossa lapseni liikkuu. Suurin osa siinä on ihan ok poikia, mutta yksi aiheuttaa harmia. Hän juuri keksii kaikkea älytöntä ja nämä muut sitten ovat siinä mukana tavalla taikka toisella. Oma lapseni on siitä ihana, että kertoo kaiken, mitä kaveriporukassa tapahtuu. Hän ei osaa salata mitään, vaikka joutuisikin itse siinä epäedulliseen valoon. Toisaalta se, että tiedän asioista, tuntuu todella raskaalta, kun en voi mitenkään niihin vaikuttaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään sellaista, missä oma lapsi olisi joutunut pulaan, mutta pelkään, että se päivä vielä tulee, kun tällä yhdellä on mm. tapana kuseksia vaatekeräyslaatikoihin ja tehdä ilkivaltaa kaupoissa. Olen yrittänyt omalleni sanoa, että jos olet siellä mukana, niin vaikka et tekisi mitään, voit joutua syytetyksi. Kyllä hän sen ymmärtää, mutta ei pysty vaikuttamaan asiaan. Nyt viikon loppupuolella olen pitänyt hänelle tiukkaa jöötä ja kieltänyt tämän kaverin kanssa olemisen kokonaan, mutta se on vaikeaa, koska kaikki poikani kaverit ovat tämän tietyn tyypin kavereita. Eli siis tätä poikaa ei tavallaan voi välttää välttämättä tätä koko porukkaa.

Noh, ei auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja ratkoa ne haasteet, jotka sinä päivänä eteen tulevat, toivoen että mitään liian pahaa ei tapahtuisi.

Perheen säännöt

No niin, nyt on laadittu tulevan syksyn säännöt 13-vuotiaalle seiskaluokalle menevälle pojalle. Saa vapaasti antaa kommenttia, miltä kuulostavat, mutta tällaiset on nyt siis alustavasti laadittu ja niitä tarkennetaan, mikäli tarkentamisen varaa löytyy.

1) Kotiintuloaika on arkisin klo 20.00 ja viikonloppuisin klo 22.00.
2) Nukkumaanmenoaika on arkisin klo 22.00 ja viikonloppuisin klo 00.00.
3) Joka ilta käydään suihkussa ja pestään hampaat.
4) Läksyt tehdään heti koulun jälkeen, jonka jälkeen saa lähteä kavereiden kanssa ulos. Kirjat jätetään pöydälle auki siitä kohdasta, mistä läksyt on tehty, jotta voin katsoa, että ne ovat valmiit.
5) Jos ei ole läksyjä tehty koulun jälkeen, niin ne tullaan tekemään klo 18 mennessä ja sen jälkeen voi mennä ulos, jos aikaa vielä on. Eli tässä on siis hieman valinnanvaraa sen suhteen, missä kohtaa tekee läksyt, mutta kuitenkaan niitä ei tämän systeemin mukaisesti tehdä enää myöhään illalla eikä myöskään aamulla vaan ns. ihmisten aikoihin.
6) Kokeita edeltävinä kahtena iltana ei mennä ulos kavereiden kanssa.
7) Viikkoraha on 10 euroa, jos siivoaa huoneensa ja käy koulua asiallisesti. Sen voi menettää, jos Wilmaan tulee jatkuvalla syötöllä merkintöjä (enemmän kuin yksi viikossa) tai jos tulee yksikin tunnin häiriömerkintä. Olen tässä kohtaa nyt nollatoleranssilinjalla.
8) Yksi harrastus on oltava, mikä tarkoittaa sitä, että partion saa halutessaan vaihtaa johonkin muuhun.

Olikohan vielä jotain? No, en muista mutta tässä varmasti tärkeimmät jutut. Toistaiseksi poika on ihan sillä mielellä, että aikoo noudattaa näitä, mutta katsotaan nyt, mitä syksy mukanaan tuo. Nyt on ihan murkkumeininki jutuissa "ei kiinnosta" jne. Kuitenkin esimerkiksi äsken hän halusi istua tunnin kanssani juttelemassa maailman menosta. Pojalla pitäisi alkaa terapia syksyllä. En usko tällä hetkellä yhtään, että tulen häntä sinne saamaan. Tämä on pahin kohta aloittaa, mutta sitä ei vaan millään saatu käyntiin ennen nuoruusikää, vaikka oli psykologin lausunnot ja kaikki. No, nyt sitten eletään näillä ehdoilla ja katsotaan, miten nuoruusvuodet menevät. Meillä on onneksi (ainakin vielä) keskusteluyhteys auki ja hyvin syvällisiäkin välillä puhutaan.

Nuorempi lapsi halusi tietää, mitkä ovat hänen sääntönsä. Hänen kohdallaan tilanne on ihan toinen. Kotiintuloaika on arkena ja viikonloppuna klo 20, ja nukkumaanmenoajat samat kuin isoveljellä. Viikkoraha on 5 euroa.  Mutta kaiken muun hän saa rytmittää itse, sillä hän jos kuka on aikataulutuksen mestari. Hän rakastaa tehdä erilaisia listoja, mitä tehdään ensin, mitä sitten jne. Hän osaa myös suunnitella, miten paljon mihinkin asiaan menee aikaa. Hän nauttii, kun elämässä on rytmit ja rutiinit. Minun ei tarvitse yhtään miettiä, onko hän tehnyt läksyt tai pessyt hampaat. Kaikki hoituu omalla painollaan. Voin todella antaa vastuun em. kaltaisista asioista hänelle ja olla vain tarpeen vaatiessa tukena esim. kuulustelemalla kokeisiin. Isoveli on sen sijaan edelleen siinä kehitysvaiheessa, että hampaat tulevat pestyiksi vain, jos minä sanon, että ne on pestävä, ja myös valvon, että se tapahtuu.

Tiistaina alkaa koulu. Seikkailu alkakoon! Rajavartiosto valmiina!

Rajavartijan elämää

Tänään aloin miettiä, miten ihmeessä me selviämme tulevasta syksystä kaikkine aikatauluineen päivineen. Mietin myös, millaisia sääntöjä minun tulisi laatia kotiin, jotta saisin tuon 13-vuotiaan pidettyä aisoissa.

Kouluvuodet ovat pojalle aina hankalia. Pitää mennä aikaisin nukkumaan ja herätä aikaisin. Se on hänelle yhtä vaikeaa kuin äidilleen. Pitäisi jaksaa istua koulussa ja keskittyä asioihin siellä ja sitten vielä tehdä läksyt ja lukea kokeisiin. Painajaismaisten vuosien jälkeen se onnistuu onneksi nyt lääkityksen avulla kutakuinkin hyvin. Koska koulu asettaa elämään tietyt rajat, joiden mukaan on pakko elää, pitää minun rajavartijana tietysti valvoa niiden toteutumista. Se ei ole kivaa. Ei äidille eikä pojalle. Riitelemme paljon. Olemme jo vuosia riidelleet. Monet pojan turhautumiset ja pahat olot purkautuvat pikkusiskoon kiusaamisena ja ärsyttämisenä. Joskus ne purkautuvat myös minuun, mutta suhteessa minuun poika on oppinut hieman hillitsemään itseään. Minusta tuntuu usein, että koko arki on yritystä hillitä pojan käytöstä ja/tai auttaa häntä hillitsemään itseään. Se on vain hirveän vaikeaa.Ongelmat johtuvat osin tarkkaavaisuushäiriöstä ja osin siitä, että hän on hyvin herkkä poika. Ottaa asioita itseensä ja miettii niitä, pohtii ja paisuttelee. Joskus mietin, että oli kohtuutonta periä isältään keskittymisvaikeudet ja äidiltään ahdistuneisuus. Mutta minkäs teet, näillä on mentävä.

Ettei menisi liian synkäksi, niin haluan tuoda esiin myös joitakin poikani hyviä luonteenpiirteitä. Ensinnäkin hän on ihan mielettömän kiinnostava keskustelukaveri. Hän seuraa asioita netistä ja tv:stä, kuuntelee tarkasti aikuisten keskusteluja, yhdistelee asioita. Niinpä jo ihan pienestä pitäen hänen kanssaan on ollut mukava tutkailla yhdessä maailmaa. Nykyään puhumme paljon hänen pulmistaan. Hän osaa jo tunnistaa niitä. Mietimme, miten ajatusten ja tunteiden kanssa voisi tulla toimeen. Pohdimme myös maailman tapahtumia ja ihmissuhdeasioita. Hän tekee tarkkoja havaintoja esimerkiksi luokkakavereistaan. Jo ihan pienestä saakka hän on myös osannut nähdä tietyllä lailla aikuisten läpi, mikä on myös asettanut kasvatukseen omat haasteensa. Hänen kun on mahdotonta esimerkiksi koulussa totella aikuista, jota hän ei kunnioita. Muistan keskustelun ajalta, kun hän oli 8-vuotias. Eräs opettaja oli torunut häntä aiheetta ja hän ei aikonut totella, mistä seurasi seuraava ongelma. Lapsenhan tulee koulussa totella opettajaa. Kun yritin selittää hänelle sitä, että maailmassa on joskus vaan pakko tehdä niin kuin auktoriteetti sanoo, vaikka tietäisi, että se auktoriteetti on väärässä, niin hän vänkytti minulle vastaan. Ja kun yritin selittää, että hänelle itselleen tulee ongelmia opettajan vastustamisesta, niin hän ei vaan millään uskonut. Varmaan pari tuntia siinä kylpyhuoneen lattialla vänkäsimme asiasta desibelit korkealla, kunnes hän viimein purskahti itkuun ja tuli syliini sanoen "mutta kun se ope oli väärässä!" No, joku voisi pitää tätä kurittoman kakaran puheena, mutta minä ajattelin silloin, että kiitos luoja tästä lapsesta, joka tietää, mikä on oikein! Tunnistan lapsessani paljon omaa isääni ja itseäni. Minä en vain ikinä olisi uskaltanut vastustaa ketään opettajaa tai muuta auktoriteettia, mutta nuo syvät epäoikeudenmukaisuuden tunteet kyllä muistan.

Yksi asia tekee etenkin näin murrosiän kynnyksellä minut hyvin iloiseksi, ja se on se, että lapseni kertoo edelleen minulle aika pitkälti kaiken, mitä kaveripiirissä touhuillaan. Hän ei kertakaikkiaan pysty salaamaan asioita. Toki se äidille kertominen murrosiän myötä varmaan vähenee, mutta minun on todella vaikea kuvitella, että hänestä edes pahimmassa murkkuiässä tulisi täydellistä tuppisuuta suhteessa minuun. Hyvällä tuulella ollessaan hän on myös varsin hauska tyyppi. Hänen kanssaan saa nauraa maha kippurassa.

No, mutta takaisin sääntöihin vielä. Olen nyt syksyn sääntöjen osalta päättänyt, että iltaisin hänet on saatava nukkumaan klo 22 johtuen siitä, että yläkoulussa aamut alkavat huomattavasti aikaisemmin kuin alakoulussa. Viime vuonna hänen kouluaamunsa alkoivat usein 9.30 tai jopa 10.30, joten hänellä oli aikaa aamuisin nukkua ja tiedän hänen usein myös tehneen läksynsä vasta aamulla. Tänä vuonna se ei tule onnistumaan, joten nukkumaanmenoaikaa on aikaistettava. Toistaiseksi hän on tästä asiasta kanssani samaa mieltä, mutta vain taivas tietää, miten se tulee toteutumaan.

Toinen tärkeä sääntö on kotiintuloaika. Viime vuonna se oli meillä klo 20 ja tulee olemaan tänäkin vuonna juuri tuosta edellämainitusta syystä eli koska illalla pitää päästä aikaisemmin nukkumaan.

Läksyjen suhteen tuleekin olemaan iso ongelma, missä kohtaa ne tehdään. Joskus pidin kiinni siitä, että läksyt piti tehdä klo 20 mennessä. Mutta useimmiten hän ei ollut edes ajatellut läksyjä siihen mennessä, kun kotiutui, eikä hän niitä sitten enää illalla jaksanut tehdä, kun oli jo väsynyt ja lääkkeen vaikutuskin oli jo loppunut. Niinpä annoin periksi enkä enää puuttunut siihen, että hän teki tehtäviä aamuisin. Mutta jatkossa se ei tule onnistumaan aikaisten kouluaamujen vuoksi ja siitä syystä minun pitäisi kehittää joku vedenpitävä systeemi siihen, että hän tulisi tekemään läksynsä ajoissa. Viimeksi pohdin sellaista systeemiä, että hän tulisikin kotiin jo klo 18 ja minä tekisin hänelle siinä kohtaa ruuan. Sitten hän saisi lähteä uudestaan ulos, jos on tehnyt läksyt, mutta jos ei ole, niin ne tehtäisiin sitten ruuan jälkeen. Joku voi ihmetellä, että eikö tuo nyt ole yksinkertaista. Sovitte vaan jonkun systeemin ja noudatatte sitä! No, ei ole niin yksinkertaista tämän pojan kanssa. Ensimmäinen haaste: miten saan hänet tulemaan kotiin niin aikaisin? Toinen haaste: miten saan hänet aloittamaan läksyjenteon? Kolmas haaste: miten pystyn itse aina olemaan kotona siihen aikaan, kun minun pitäisi kuskata pikkusiskoa treeneihin?

Voi sanoa, että pojan kanssa onnistuu melkein mikä tahansa, kunhan on itse varustautunut mielipuolisella päättäväisyydellä ja on valmis ottamaan illan toisensa jälkeen vastaan kiukuttelua, vastaanpanemista, viivyttelyä ja aggressiota. Suoraan sanottuna, on helpompi usein vain antaa asian olla. Kunhan ne läksyt tulevat tehdyiksi jossain kohtaa ja jotenkin, edes nimellisesti.

Sitten on vielä raha-asiat eli viikkorahan suuruus. Siitä kuitenkin ehkä tekstiä myöhemmin =)

Liikunnan riemua

Ajattelin kirjoittaa vielä toisen postauksen perään toisesta aiheesta, joka on ollut mielessä kesäloman ajan. Nimittäin tämä minun kuntoiluprojektini. Kerroin kai jo aiemmin siitä, miten sain avukseni personal trainerin, erään työkaverini tyttären, joka on kyseisessä koulutuksessa. Nyt hän on tehnyt minulle saliohjelman ja keskiviikkona olimme maauimalassa opettelemassa uintitekniikkaa. Vastoin ennakko-odotuksiani se oli todella kivaa!

Minun liikuntataustani on suunnilleen seuraavanlainen. Koulun liikkatunneilla olin aina se, joka viimeisenä valittiin joukkueeseen ja joka käytti kaiken oveluutensa ja kekseliäisyytensä välttääkseen nöyryyttävät pallopelit. Esimerkiksi pesäpallopeleistä selviämiseen minulla oli taktiikat, jotka perustuivat oikeanlaiseen sijoittumiseen kentällä. Tiesin tarkkaan ne kulmat, jonne palloja tuli mahdollisimman vähän, ja jos pallo tuli kohti, saatoin aina teeskennellä, etten huomannut. Luokkakaverini jaksoivat useimmiten olla kärsivällisiä. Vain harvoin kukaan avoimesti pilkkasi. Silti minulla oli aina se tunne, että pilasin pelit tai huvitin muita kömpelyydelläni.

Kokemukseni omasta kehostani lapsena oli se, että en yksinkertaisesti kyennyt oppimaan mitään uusia liikuntataitoja. Perustaidot toki löytyivät, pyöräilyt, luistelut, hiihdot, jonkinlainen uimataitokin. Mutta jos piti oppia  jonkin lajin oikeaoppista tekniikkaa, niin siitä ei vaan tullut mitään. Muistan olleeni pallonheitosta jopa tukiopetuksessa, kun heitin palloa 8 m parhaiden heittäessä 20 m.

Olisin lapsena halunnut harrastaa balettia, mutta koska olin epäliikunnallinen ja hieman pyöreä, niin tietenkään en harrastukseen koskaan lähtenyt. Teini-iässä aloitin jazztanssitunnit ja niistä nautin. Yliopisto-opintojeni aikaan kävin jumpissa ja lenkkeilin koiran kanssa. Silloin olin normaalipainoinen ja aika hyväkuntoinen. Lasten synnyttyä on kaikki liikunta jäänyt.

Odotukseni eivät siis todellakaan olleet kovin korkealla, kun sinne uima-altaaseen personal trainerini kanssa pulahdin. Mutta olikin todella hienoa huomata, että opin niitä asioita, joita hän minulle opetti. Ja opin jopa melko nopeasti. Sain positiivista palautetta siitä, mitä tein. Treenin jälkeen uskalsin ajatella, että ehkä minäkin vielä joskus muutun hyväkuntoiseksi ja laihdun! Nyt minulla on saliohjelma ja uintiohjelma - ja kohta ruokaohjelmakin!

Tällä viikolla olen jaksanut kuntoilla yllättävän paljon. Tuon uintikerran lisäksi olen kaksi kertaa käynyt kuntosalilla ja tänään kävin kävelemässä pienen lenkin. Seuraavaksi minun pitäisi oppia juomaan vettä. En tiedä melkein mitään niin ärsyttävää puuhaa kuin latkia mautonta juomaa. Vain janoisena pystyn juomaan kunnolla. Katsotaan, miten minun käy...

Sekalaisia mietteitä

Olen laiminlyönyt kirjoittamista tällä viikolla. Osasyy siihen on se, että olen asettanut selvästi liian suuren riman kirjoittamiselle. Ajattelen, että jokaisella tekstillä pitäisi olla joku aihe, ja se on ihan liian lokeroivaa minun ajattelulleni. Päässäni on niin monenlaista. Yhtenä hetkenä haluan kirjoittaa jotain ja toisena hetkenä toista. Ehkä minun pitäisi vain antaa ajatusteni soljua eikä ottaa liikaa paineita siitä, mikä tämän tekstin aihe on tai lukeeko sitä joku.

Toinen syy kirjoittamisen laiminlyömiseen on tällä viikolla ollut se, että olen saanut olla koko viikon yksin kotona lasten ollessa isänsä luona. Olen keskittynyt siivoamiseen ja lukemiseen ihan täysillä. Huomaan, että tällainen yksinäinen viikko ennen töihinpaluuta tekee minulle todella hyvää. Toki minulla on välillä ikävä lapsia, mutta toisaalta näen heitä kuitenkin lähes päivittäin, kun käyvät tässä. Tyttö on täällä paljonkin, kun hän leikkii naapurissamme asuvan tytön kanssa. Mutta on sovittu, että silloin, kun on isän luona olemisen aika, niin täällä käymiset ovat piipahduksia tai jos leikkivät pitempään yhdessä, niin pyrkivät olemaan joko tytön huoneessa tai pihalla. Hyvin tyttö näitä sääntöjä noudattaa. Luulen, että kumpikin meidän lapsistamme tajuaa varsin hyvin (liiankin hyvin) äidin oman rauhan tarpeen.

Olen miettinyt tällä lomalla tosi paljon uskon asioita. Lapsuudenkotini ei ollut uskovainen, mutta isäni sukulaiset olivat. He veivät minua pienenä pyhäkouluun ja lastenleireille. Minulla on niistä ajoista todella lämpimiä muistoja. Saamani kasvatuksen pohjalta minulla on aina ollut jonkinlainen usko. Olen rukoillut paljon ja saanut rukousvastauksia sekä kokenut Jumalan johdatusta elämässäni. Usko on elämässäni kuitenkin pikemminkin kantava voima kuin keskiö. Kun olen tässä loman aikana kuunnellut netin kautta monenlaisia juttuja ja erilaisten uskovien mielipiteitä, niin olen tajunnut, että joillekin uskoville elämän pääsisältö on usko ja he katsovat kaikkia asioita uskon silmälasien läpi. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka enimmäkseen vain elävät arkista elämäänsä rukoillen ja välillä Jumalan puoleen huokaillen. Minä olen oikeastaan ihan tyytyväinen elämääni näin, mutta kun mietin, miten jotkut uskovat täysin palkein ja evankelioivat koko ajan muita, niin mietin, että onkohan minun uskoni kuitenkaan oikeanlaista. Minä kun annan ihan rauhassa kaikkien olla mitä ovat ja uskoa, mihin tykkäävät. Toki kerron uskostani, jos se jotenkin puheeksi tulee ja kuulija itse osoittaa mielenkiintoa, mutta en mitenkään etsi ihmisiä, joille saisin siitä kertoa, enkä erityisesti pyri saamaan muita ihmisiä samaan uskoon. Ehkä se johtuu myös siitä, että ei tämä minun uskoni nyt niin merkillistä ole. En voi luvata, että jos uskot tähän, niin elämäsi muuttuu totaalisesti. Ei minunkaan elämäni ole mitenkään ihmeelliseksi muuttunut, vaikka uskonkin. Mutta itse en voisi elää ilman turvaa ja luottamusta, jonka usko Jeesukseen antaa.

Matkakohteita osa 3

Vielä yksi reissu ehdittiin tehdä ystäväperheen kanssa lähimaastoihin. Tällä kertaa valittiin matkakohteeksi Turun kaupungin virkistyssaari Vepsä. Siellä olemme olleet itse asiassa monena kesänä samalla porukalla lukuunottamatta sitä, että aiempina kesinä myös meidän pojat ovat olleet mukana. Nyt ei poikia enää saa samoille reissuille meidän kanssa, joten mentiin tyttöporukassa. Kerran olemme olleet siellä myös perheen kesken, jolloin vietimme viikon vuokramökissä. Siitä ei nyt enempää...

Vepsään mennään vesibussilla ja matka kestää lähes tunnin. Eilen oli ihana sää istua vesibussin kannella ja katsella maisemia. Swan Regatta -tapahtumaan liittyen näimme myös runsain mitoin purjeveneitä, jotka olivat matkalla Turkuun.

Vepsässä on ravintola, josta saa ostaa kotiruokaa, grilliruokaa, jäätelöä ym. Meillä oli kuitenkin omat eväät. Paistoimme makkaraa grillikodassa, söimme viinirypäleitä ja mansikoita. Erityisen ylpeä olen siitä, että me kaupunkilaisdaamit saimme tulen syttymään käytössämme olevilla vähäisillä välineillä. Siellä oli puita valmiiksi, mutta sytykkeiksi kaivoimme piirustuslehtiön sivuja sekä metsästä löytämiämme keppejä ja kaarnanpalasia. Tulitikut oli ystävälläni mukana, mutta niitä olisi varmaan saanut siitä ravintolasta myös ostaa.

Syömisten jälkeen tytöt pulahtivat uimaan ja me aikuiset istuimme rannalla jutellen niitä näitä. Vepsän saaressa on kuitenkin myös paljon tekemistä toiminnallisemmille ihmisille. Siellä voi pelata pingistä, minigolfia, lentopalloa, frisbeegolfia, kulkea luontopoluilla ja kiivetä näköalapaikoille, etsiä geokätköjä. Saunaan pääsee käsittääkseni varausmaksun suorittamalla. Meillä oli kuitenkin eilen vain 3 tuntia aikaa, koska halusimme viimeisellä vesibussilla takaisin. Näin ollen tyydyimme makkaranpaistoon ja uintiin.

Tässä vielä kuvia Turusta Aurajoen suulta kuvattuna.

Lapset lähtevät nyt kahdeksi viikoksi isänsä luokse. Minulla on ensi viikkoa vielä vapaata eli täydellistä yksinoloa. Töihin menen 8.8. Ja vaikka meillä on ollutkin ihan ok loma, niin se tuntuu juuri nyt oikein mukavalta ajatukselta.

Omituisia ajatuksia

Annoin blogin nimeksi Willivadelman talossa oikeastaan ihan hetken mielijohteesta, kun yritin keksiä jotain kaunista nimeä. Ehkä tuo nimi myös jollakin tapaa kuvastaa niitä haaveita, joita minulla oli nuorempana vanhasta, omenapuiden ja marjapensaiden ympäröimästä rintamamiestalosta. No, sitä ei meidän elämäämme koskaan tullut. Ensin ei ollut rahaa ostaa, sitten mielessä alkoi pyöriä avioero ja sitten se ero tuli. Näin jälkikäteen olen iloinen, ettemme missään kohtaa lähteneet toteuttamaan unelmaamme talosta. Se ei olisi onnistunut ja erotilanteessa meidän olisi pitänyt myydä talo pois. Nyt saatoimme jäädä lasten kanssa asumaan tähän rivitalokotiin, ja heidän isänsä muutti lähelle kerrostaloon.

Aloin tänään miettiä muinaista haavettani omakotitalosta, kun jäin yöksi yksin ja huomasin, että minulla oli todella kolkko olo. Seinänaapurit ovat olleet lomilla viikkokausia. Minua jotenkin melkein pelotti, vaikken saanut kiinni siitä, mitä pelkäsin. Järki sanoi, ettei pelättävää ole. Yritin lukea kirjaa ja rentoutua, nauttia kerrankin olostani, kun kukaan ei häiritse. Sitten kuulin naapurista ääniä ja saman tien pelko katosi. Piti oikein käydä tarkistamassa (takapihalla), että ovatko naapurit tulleet kotiin. Kello oli nimittäin jo yli puolen yön. Siellä he olivat! Luojan kiitos =)

Tavallaan ihan hullua, että turvallisuuden tunteeni palasi, kun kuulin naapurista ääniä. Sitä kautta kuitenkin oivalsin, että ei omakotiasuminen olisi minua varten.

Matkakohteita osa 2

Maanantaina olimme puolestaan koko perheen voimin käymässä Porissa. Se oli kyllä melkoisen koetteleva reissu liittyen erityisesti siihen tosiasiaan, että olin puolipakottanut mukaan 13-vuotiaan pojan, joka koki tulleensa täysin väärin kohdelluksi joutuessaan viettämään kokonaisen päivän perheensä parissa. Lisäksi reissu jännitti häntä ja kun jokin jännittää, niin käytös on sen mukaista eli tuittuilua, ärsyttämistä, kiusaamista ja kieltäytymisiä. No, tiedänpä ainakin tämän retken jälkeen, että jatkossa lähden matkaan tytön kanssa tai yksin.

Yyteri oli joka tapauksessa upea paikka viettää kesäpäivää. Olen käynyt siellä joskus, kun seurustelin lasten isän kanssa eli todennäköisesti 1990-luvun loppupuolella. Nyt paikka näytti aika erilaiselta johtuen ehkä siitä, että siellä oli muutama muukin seuranamme.

Hiekkarannalla makoilun ja uimisen jälkeen menimme käymään Kirjurinluodossa. Siellä meillä vasta oli hupaisaa, kun 13-vuotias ahdistui ihan suunnattomasti Pelle Hermannin puistosta ja yritti pontevasti kieltää pikkusiskoaan leikkimästä kiipeilytelineissä. Lopulta sain hänet hätistettyä yhteen katokseen kännykkäänsä tutkimaan, jotta sisko sai rauhassa leikkiä. Hän kun vielä tykkää puistoista ja oli ihan innoissaan eikä hänestä ollut yhtään noloa siellä touhuta. Olisi vaan saanut olla kaveri, jonka kanssa tehdä jotain, kun isoveljestä ei näihin puuhiin enää seuraksi ole. No joo, ymmärrän toki tätä nuorta herraa enemmän kuin hyvin. Leikin aika on hänellä jo ohi. Silti käytös olisi saanut olla toisenlaista. Terveisiä vaan kaikille, jotka näkivät meidät siellä taistelemassa!

Tässä on sitten kuulemma minun kuvani, tämä etualalla oleva. "Siinä se lepäilee, ihan niinku sää!" totesi poika. Eli jos mietit, miltä näytän, niin tule Poriin Pelle Hermannin puistoon tapaamaan minua

Matkakohteita

Olimme tytön kanssa sunnuntaina Turussa Kuralan Kylämäessä. Siinä on kiinnostava ja edullinen matkakohde, jota voi suositella lapsiperheille. Kyseessä on 1940-50-lukujen maalaiselämää esittelevä museoalue. Alueelle ja museotiloihin on vapaa pääsy. Alueella voi syödä omia retkieväitä, mutta sieltä löytyy myös kahvila.

Kuralan Kylämäessä voi nähdä maatilan eläimiä. Nämä kanat ja kukko ovat päärakennuksen pihapiirissä. Lampaita löytääkseen pitää nähdä hiukan enemmän vaivaa, sillä niiden laitumet vaihtelevat. Viimeksi kun kävin siellä, ne olivat heti sisäänkäynnin vieressä. Nyt ne löytyivät kauempaa maatilan alueelta. 

Päärakennus on sisältä kuin 50-luvun koti. Siellä emäntä teki parhaillaan lihasoppaa, kun tulimme käymään. Lisäksi alueelta löytyy 50-luvun navetta, talli ja aittoja. Yhdelle pihalle on rakennettu puuhaa erityisesti pienille lapsille. Siellä on kyläpuoti, leikkitupa ja pihaleikkialue.

Meidän tyttö piti erityisesti kätkösuunnistuksesta. Alueelle on tehty 10 suhteellisen helposti löydettävissä olevaa kätköä, joita voi etsiä kartan ja siihen painettujen vihjeiden perusteella. Kätköissä oli kysymyksiä ja tehtäviä liittyen museoalueeseen ja sen esittelemään aikakauteen. Kätkörasiaan sai jättää pieneen vihkoon nimensä ja päivämäärän, jolloin oli tehnyt löydön. Löysimme kaikki 10 kätköä, vaikka yksi oli aika vaikeassa paikassa!

Teinin äitinä olemisen haasteita

Minua huolettaa, miten saan tuon 13-vuotiaan luotsattua yli murrosiän ilman, että asiat menevät pahasti solmuun. Tänään viimeksi kävimme keskustelua ystävyyssuhteista ja kaveripiiristä ylipäätään. En voi sanoa, että pojalla olisi montakaan sellaista kaveria, jonka pystyisin vilpittömin sydämin hyväksymään. Jostain syystä hän on pienestä saakka ajautunut kaveriksi sellaisten lasten kanssa, joilla ei mene niin kovin hyvin. Tiedän, että nytkin kaveripiirissä on sellaisia, joilla jo on tupakka- ja alkoholikokeiluja takana. Yksi kavereista on sellainen, jonka kotona kukaan ei katso perään, ja jonka suurinta huvia tuntuu olevan pienten kolttosten tekeminen. Poikani sanoo, ettei hän voi vältellä tämän tyypin seuraa, koska kaikki muutkin hänen kaverinsa ovat tämän kyseisen lapsen kavereita. Jos hän ottaa etäisyyttä tähän yhteen, hänen pitää ottaa etäisyyttä kaikkiin.

Toinen ongelma on se, että joka ikisessä poikaporukassa tuntuu piilevän jonkinlaiset kiusaamisen siemenet. Poika oli kuusi vuotta luokalla, jossa oli monenlaisia klikkejä ja kiusaamiskuvioita. Välillä poikaa kiusattiin, välillä hän oli itse muiden kiusaamisessa mukana. Hän tuntui olevan luokassa sellaisessa asemassa, että hänet pelasti kiusaamiselta vain se, että hän itse heittäytyi hännystelemään luokan johtajia. Asetin suuria toiveita yläkoulusiirtymään ja pyrin vahvasti vaikuttamaan siihen, että hän joutuisi/pääsisi erilleen noista hankalimmista oppilaista. Tämä onnistuikin ja hetken näytti hyvältä, kunnes erinäisten kuvioiden myötä on selvinnyt, että tulevassa luokassakin on se yksi johtohahmo, jota muut sitten kiusaamisen pelossa tottelevat. Onko meillä ollut vain ihan älyttömän huono tuuri vai tällaistako se aina poikaporukoissa on? Että yksi johtaa, muut hännystelevät, ja sitten on ne, joita potkitaan päähän? Oma poikani tuntuu ainakin olevan sitä mieltä, että näin se vaan menee. "Äiti, sä et tajua, että joka luokassa on joku, joka johtaa ja dissaa muita. Ihan sama mihin luokkaan mä menen, niin ne samat tyypit löytyy joka luokasta."

Minulla on pojan kasvatuksen kanssa sama olo kuin jos yrittäisin ajaa sellaista autoa, joka välillä käynnistyy moitteettomasti pitäen ajajansa tiellä ja välillä sammuu joka risteykseen. Jotenkuten on koulu mennyt eteenpäin. Kun viime keväänä saatiin ADD-diagnoosi ja lääkitys siihen, alkoivat numerot nousta ja oppi mennä päähän. Kaikki kiusaamisasiat on saatu vuosien varrella selvitettyä todella hyvän alakoulun opettajan ansiosta. Kahdesta asiasta olen myös kiitollinen. Toinen on se, että lapsi on luonteeltaan hyvin varovainen. Uskoisin sen piirteen suojaavan häntä pahimmilta ylilyönneiltä. Ainakin suhtautuminen päihteisiin ym. on hänellä vielä toistaiseksi erittäin kielteinen. Toinen kiitoksen aihe on se, että meillä on hyvä keskusteluyhteys. Hän on aina kertonut minulle kaiken, myös oman osuutensa asioiden kulkuun ja omat töppäilynsä. Nyt murrosiän myötä huomaan, ettei hän niin paljon enää avaudu, ja yritän toisaalta antaa hänen myös olla enkä niin paljon kyselekään. Kuitenkin edelleen meillä on niitä keskusteluhetkiä, jolloin hän kertoo hyvinkin avoimesti, mitä kaveripiirissä tapahtuu, ja sitten mietimme yhdessä, mikä kaikki on järkevää ja mikä ei. Olen pyrkinyt viime aikoina saarnaamisen sijaan haastamaan häntä omaan pohdintaan. Sen sijaan, että alkaisin paasata, kysynkin "mitä sä itse tosta ajattelet?"

Kuntoilua

Tämä on ollut tehokkaampi päivä kuin monet edelliset. Patistin lapset siivoamaan omat huoneensa ja tein itse hommia 15 min/huone (piha mukaan lukien). Yhteensä siis pakersin kaksi tuntia kotimme kimpussa. Sitten grillasimme ja sen jälkeen lähdin salille personal trainerini kanssa. Tuntuu niin hullulta kirjoittaa, että minulla on personal trainer, mutta näin se vaan on. Kyse on siitä, että työkaverini tytär opiskelee pt:ksi ja olen päässyt hänen harjoitusasiakkaakseen. Muuten en kyllä olisi moiseen lähtenyt. Siitähän olisi pitänyt maksaakin sievoinen summa. Nyt saan hyvää ohjausta edullisesti, ja mikä parasta, minun on nyt pakko liikkua! Kuten eilen kirjoitin, niin en saa mitään aikaiseksi, jos ei ole ihan pakko. Nyt on.

Olen siis käynyt ensin kertaalleen salilla pt:n kanssa tekemässä ohjelman. Sitten olen tehnyt pari kertaa ohjelman omalla salillani. Tänään oltiin katsomassa ohjelmaa uusiksi yhdessä, ja ensi viikolla olisi tarkoitus taas mennä itsekseni salille sekä pitää ruokapäiväkirjaa. Seuraavalla tapaamisella palautan ruokapäiväkirjan ja menemme harjoittelemaan uintitekniikkaa. Saa nähdä, kuinka minun tässä käy, mutta olen sitoutunut 12 viikoksi, joten luulisi, että tästä tulee siinä ajassa olemaan jotain hyötyä. Olenhan täysin rapakuntoinen, ylipainoinen ihminen, joten jo vähäinenkin säännöllinen liikunta auttaisi minua eteenpäin.

Tänään, kun tein paljon kaikenlaista toiminnallista, aloin oikein miettiä, että mikä ihme minua vaivaa, kun en saa aikaiseksi mitään. Sitten kun teen asioita, kuitenkin nautin niistä paljon. Ei siis kyse ole mistään masennuksestakaan, vaan pikemminkin vaan jonkinlaisesta suuresta aloitekyvyttömyydestä. Toisaalta olen aina ollut vähän tällainen. Kerroin sille pt:llekin, miten lapsena lähinnä istuin sohvan nurkassa ja luin kirjoja. Siinä ei toki mitään pahaa ollut, mutta minulle ei kehittynyt liikunnallista elämäntapaa. Omat lapseni ovat ihan erilaisia, vaikka en ole näyttänyt heille minkäänlaista esimerkkiä aktiivisesta aikuisesta. 13-vuotias on motorisesti kömpelö eikä harrasta mitään urheilua, mutta hän on pienestä saakka tykännyt leikkiä ja touhuta ulkona, ja nyt hänen suuri intohimonsa on pyöräily. Kilometrejä saattaa kertyä useita kymmeniä päivässä. 10-vuotias on puolestaan täysin hurahtanut taitoluisteluun, voimisteluun ja tanssiin. Hän ahdistuu, jos ei pääse liikkumaan, ja tekemisen puutteeseen hän keksii hyvin usein lääkkeeksi juuri treenaamisen, erilaisten temppujen harjoittelemisen, venyttelyn, temppuratojen rakentamisen tms. Ihailen ja ihmettelen. Miten minusta on voinut syntyä tähän maailmaan jotain noin hienoa?

Joutenolon tuskaa

Minä olen maailman huonoin lomailija. Odotan yleensä lomaa tosi kovasti ja varsinkin näin pitkän kevään jälkeen tuntuu, että kesäloma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Kaksi viikkoa jaksan nauttia siitä, että saan nukkua, syödä, lukea ja ottaa rennosti. Sitten olen taas energiaa täynnä ja kaipaan arkea. En ole tavannut vielä ketään, joka ymmärtäisi tätä piirrettäni, joten en odota suuria blogin lukijoiltakaan tässä suhteessa, mutta ajattelinpa nyt avautua aiheesta, kun se on taas pyörinyt mielessäni.

Kyllähän sitä tekemistä olisi vaikka muille jakaa, mutta olen tosi huono tekemään mitään, jos ei ole arkea kannustimena eli siis toisin sanoen tietynlaista pakkoa! Tänäänkin sain tehtyä raparperipiirakan, kun tajusin, että jos en nyt tee ystävältäni saamista raparperinvarsista jotain, niin saan heittää ne roskiin. Mutta jos minulla on jokin sellainen projekti, joka ei vaadikaan sitä, että juuri tänään on ryhdyttävä toimeen, niin liian helposti se jää seuraavaan päivään ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan...

Tänään olin tyttäreni, kummityttöni ja hänen äitinsä kanssa Seikkailupuistossa. Varmaan ensimmäinen kerta, kun saimme ihan rauhassa vaan istua, ja lapset touhusivat keskenään. Seikkailupuistossa on monenlaista hauskaa tekemistä. Tytöt olivat pomppulinnassa ja sellaisissa ilmalla täytettävissä kuplissa, jotka pyörivät veden pinnalla, leikkipuistossa kiipeilivät ja kävivät kastautumassa purolla. Lopuksi olisivat halunneet mennä vielä safariautoihin, mutta kello oli niin paljon, että safariautopaikka oli ehtinyt mennä jo kiinni. Ostimme sitten sen sijaan jäätelöt.

Tässä kuva meidän neidistä tangoilla. Tyttö ei muuta tekisikään kuin kärrynpyöriä, käsilläseisontoja, spagaatteja, tanssiesityksiä, venytyksiä jne. Täysin erilainen tapaus kuin äitinsä, mutta hyvä niin =)

Saaronniemessä

Tämän tekstin otsikoksi sopisi yhtä hyvin "miten saada 13-vuotias poika tekemään edes jotain yhdessä perheensä kanssa". Aamulla asiasta käytiin kiukkuista vääntöä. Kuulemma hän haluaa olla vain kavereidensa kanssa. Kuulemma ei kukaan muukaan hänen ikäisensä käy äitinsä kanssa missään. Lopulta vein pidemmän korren, pakkasimme repun ja lähdimme retkelle Saaronniemeen.

Lähtiessämme keli oli pilvinen ja mietin jopa, alkaako sataa. Otimme kuitenkin uimavarusteet varmuuden vuoksi mukaan. Perillä söimme eväitä ja otimme valokuvia uudella kamerallani. Kyllä sillä tulee erilaista jälkeä kuin kännykkäkamerallani. Sain kiitosta jopa 13-vuotiaalta, vaikka hän oli aiemmin sitä mieltä, että vain hullu ostaa nykypäivänä kameran, kun kännykälläkin voi kuvata. No, tietysti olisin voinut ostaa paremman kännykänkin, että siinä mielessä hän oli oikeassa, mutta päädyin nyt sitten kuitenkin kameraan.

Seuraava vääntö käytiin siitä, tuleeko poika uimaan kanssamme vai ei. Siihen en halunnut ryhtyä pakottamaan, mutta kun hän oli jonkin aikaa istunut villapaita päällä rannalla auringonpalvojien joukossa, ehdotin pikkusiskolle, että keksisi jonkun taktiikan, jolla houkuttelisi pojan veteen. Pikkusisko oli sitten mennyt sanomaan veljelleen, että "äiti ei päästä sua kavereitten kaa tänään, jos et tuu uimaan". Ei mennyt kuin pieni hetki, niin poika oli vedessä - onnellisena. Pikkusiskon mielestä vesi oli kylmää. Hän siirtyi kohta rannalle istumaan ja katselemaan, kun minä ja veljensä uimme. Kaiken kaikkiaan päivä oli onnistunut, vaikka se vaatikin hieman päättäväisyyttä äidiltä. 

Kirppislöytöjä

Tykkään kierrellä silloin tällöin kirppiksiä, joten blogissakin tulee aina aika ajoin esiintymään kirppislöytöjä. Nämä seuraavat löydöt ovat perjantaiselta kirppisreissultamme.

Nämä ihanat astiat maksoivat yhteensä 20€. Siinä on 12 lasista pikkulautasta, 12 jälkiruokamaljaa ja sitten tuollainen yksi isompi kulho. Kotona minua kyllä hieman harmitti, sillä huomasin, että kulho oli joskus irronnut jalustastaan ja se oli kiinnitetty paikoilleen liimaamalla. Sinänsä liimajälkeä ei olisi juuri huomannut, mutta kun kulho-osa oli liimattu vinoon, niin lopputulos ei ollut kovin silmää hivelevä. En tajua, miksen huomannut sitä kirpparilla, mutta taisin taas vaan olla niin innoissani, kun löysin jotain ihanaa, etten tullut asiaa niin ajatelleeksi.

Tässä sitten puolestaan kännykkäkotelo 10-vuotiaan tyttäreni Huawei-kännykkään. Maksoi 1€ ja sopii täydellisesti.

Tämä on Kiteen kirkko =) Jos joku ihmettelee, miksi ostin tämän, vaikka emme asu Kiteen lähelläkään, voin vain todeta, etten tiedä. Jokin kuvassa puhutteli minua ja kun otin sen käsiini ja haistoin sen tuoksua, tunsin vanhojen kirjojen tuoksun, jota lapsena rakastin. Tuoksu tuli tietysti hieman kostuneesta pahvitaustasta, jossa luki "Riihijärven kansakoulun johtokunnalta 1962". Joku on sen siis joskus muistoksi kansakoulultaan saanut ja nyt taulua myytiin kirppiksellä hintaan 2,5€.

Aloitus

Suurin ongelmani blogin aloittamisessa on se, että en kertakaikkiaan tiedä, mikä tämän blogin aihe voisi olla. Haluaisin kirjoittaa perheestäni ja etenkin äitiyden haasteista. Haluaisin ottaa kantaa asioihin ja ilmiöihin. Haluaisin laittaa kuvia kirppislöydöistäni ja lukemistani kirjoista. Oikeastaan haluaisin tämän blogin sisältävän vähän kaikkea, mitä pääni sisällä pyörii. Toivoisin, että blogilla olisi myös lukijoita, koska haluaisin käydä keskustelua ihmisten kanssa, mutta kun selaan muiden kirjoittamia blogeja, tajuan hyvin nopeasti, ettei tämä kotikutoinen päiväkirjani ehkä vedä puoleensa suuria (tai edes pieniä) lukijamääriä. Siitä huolimatta, että kirjoittamisen tiellä tuntuu olevan monia esteitä, aion nyt kuitenkin aloittaa kirjoittamisen jostain ja katsoa, mihin tämä johtaa.