Olen laiminlyönyt kirjoittamista tällä viikolla. Osasyy siihen on se, että olen asettanut selvästi liian suuren riman kirjoittamiselle. Ajattelen, että jokaisella tekstillä pitäisi olla joku aihe, ja se on ihan liian lokeroivaa minun ajattelulleni. Päässäni on niin monenlaista. Yhtenä hetkenä haluan kirjoittaa jotain ja toisena hetkenä toista. Ehkä minun pitäisi vain antaa ajatusteni soljua eikä ottaa liikaa paineita siitä, mikä tämän tekstin aihe on tai lukeeko sitä joku.
Toinen syy kirjoittamisen laiminlyömiseen on tällä viikolla ollut se, että olen saanut olla koko viikon yksin kotona lasten ollessa isänsä luona. Olen keskittynyt siivoamiseen ja lukemiseen ihan täysillä. Huomaan, että tällainen yksinäinen viikko ennen töihinpaluuta tekee minulle todella hyvää. Toki minulla on välillä ikävä lapsia, mutta toisaalta näen heitä kuitenkin lähes päivittäin, kun käyvät tässä. Tyttö on täällä paljonkin, kun hän leikkii naapurissamme asuvan tytön kanssa. Mutta on sovittu, että silloin, kun on isän luona olemisen aika, niin täällä käymiset ovat piipahduksia tai jos leikkivät pitempään yhdessä, niin pyrkivät olemaan joko tytön huoneessa tai pihalla. Hyvin tyttö näitä sääntöjä noudattaa. Luulen, että kumpikin meidän lapsistamme tajuaa varsin hyvin (liiankin hyvin) äidin oman rauhan tarpeen.
Olen miettinyt tällä lomalla tosi paljon uskon asioita. Lapsuudenkotini ei ollut uskovainen, mutta isäni sukulaiset olivat. He veivät minua pienenä pyhäkouluun ja lastenleireille. Minulla on niistä ajoista todella lämpimiä muistoja. Saamani kasvatuksen pohjalta minulla on aina ollut jonkinlainen usko. Olen rukoillut paljon ja saanut rukousvastauksia sekä kokenut Jumalan johdatusta elämässäni. Usko on elämässäni kuitenkin pikemminkin kantava voima kuin keskiö. Kun olen tässä loman aikana kuunnellut netin kautta monenlaisia juttuja ja erilaisten uskovien mielipiteitä, niin olen tajunnut, että joillekin uskoville elämän pääsisältö on usko ja he katsovat kaikkia asioita uskon silmälasien läpi. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka enimmäkseen vain elävät arkista elämäänsä rukoillen ja välillä Jumalan puoleen huokaillen. Minä olen oikeastaan ihan tyytyväinen elämääni näin, mutta kun mietin, miten jotkut uskovat täysin palkein ja evankelioivat koko ajan muita, niin mietin, että onkohan minun uskoni kuitenkaan oikeanlaista. Minä kun annan ihan rauhassa kaikkien olla mitä ovat ja uskoa, mihin tykkäävät. Toki kerron uskostani, jos se jotenkin puheeksi tulee ja kuulija itse osoittaa mielenkiintoa, mutta en mitenkään etsi ihmisiä, joille saisin siitä kertoa, enkä erityisesti pyri saamaan muita ihmisiä samaan uskoon. Ehkä se johtuu myös siitä, että ei tämä minun uskoni nyt niin merkillistä ole. En voi luvata, että jos uskot tähän, niin elämäsi muuttuu totaalisesti. Ei minunkaan elämäni ole mitenkään ihmeelliseksi muuttunut, vaikka uskonkin. Mutta itse en voisi elää ilman turvaa ja luottamusta, jonka usko Jeesukseen antaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti