Minua huolettaa, miten saan tuon 13-vuotiaan luotsattua yli murrosiän ilman, että asiat menevät pahasti solmuun. Tänään viimeksi kävimme keskustelua ystävyyssuhteista ja kaveripiiristä ylipäätään. En voi sanoa, että pojalla olisi montakaan sellaista kaveria, jonka pystyisin vilpittömin sydämin hyväksymään. Jostain syystä hän on pienestä saakka ajautunut kaveriksi sellaisten lasten kanssa, joilla ei mene niin kovin hyvin. Tiedän, että nytkin kaveripiirissä on sellaisia, joilla jo on tupakka- ja alkoholikokeiluja takana. Yksi kavereista on sellainen, jonka kotona kukaan ei katso perään, ja jonka suurinta huvia tuntuu olevan pienten kolttosten tekeminen. Poikani sanoo, ettei hän voi vältellä tämän tyypin seuraa, koska kaikki muutkin hänen kaverinsa ovat tämän kyseisen lapsen kavereita. Jos hän ottaa etäisyyttä tähän yhteen, hänen pitää ottaa etäisyyttä kaikkiin.
Toinen ongelma on se, että joka ikisessä poikaporukassa tuntuu piilevän jonkinlaiset kiusaamisen siemenet. Poika oli kuusi vuotta luokalla, jossa oli monenlaisia klikkejä ja kiusaamiskuvioita. Välillä poikaa kiusattiin, välillä hän oli itse muiden kiusaamisessa mukana. Hän tuntui olevan luokassa sellaisessa asemassa, että hänet pelasti kiusaamiselta vain se, että hän itse heittäytyi hännystelemään luokan johtajia. Asetin suuria toiveita yläkoulusiirtymään ja pyrin vahvasti vaikuttamaan siihen, että hän joutuisi/pääsisi erilleen noista hankalimmista oppilaista. Tämä onnistuikin ja hetken näytti hyvältä, kunnes erinäisten kuvioiden myötä on selvinnyt, että tulevassa luokassakin on se yksi johtohahmo, jota muut sitten kiusaamisen pelossa tottelevat. Onko meillä ollut vain ihan älyttömän huono tuuri vai tällaistako se aina poikaporukoissa on? Että yksi johtaa, muut hännystelevät, ja sitten on ne, joita potkitaan päähän? Oma poikani tuntuu ainakin olevan sitä mieltä, että näin se vaan menee. "Äiti, sä et tajua, että joka luokassa on joku, joka johtaa ja dissaa muita. Ihan sama mihin luokkaan mä menen, niin ne samat tyypit löytyy joka luokasta."
Minulla on pojan kasvatuksen kanssa sama olo kuin jos yrittäisin ajaa sellaista autoa, joka välillä käynnistyy moitteettomasti pitäen ajajansa tiellä ja välillä sammuu joka risteykseen. Jotenkuten on koulu mennyt eteenpäin. Kun viime keväänä saatiin ADD-diagnoosi ja lääkitys siihen, alkoivat numerot nousta ja oppi mennä päähän. Kaikki kiusaamisasiat on saatu vuosien varrella selvitettyä todella hyvän alakoulun opettajan ansiosta. Kahdesta asiasta olen myös kiitollinen. Toinen on se, että lapsi on luonteeltaan hyvin varovainen. Uskoisin sen piirteen suojaavan häntä pahimmilta ylilyönneiltä. Ainakin suhtautuminen päihteisiin ym. on hänellä vielä toistaiseksi erittäin kielteinen. Toinen kiitoksen aihe on se, että meillä on hyvä keskusteluyhteys. Hän on aina kertonut minulle kaiken, myös oman osuutensa asioiden kulkuun ja omat töppäilynsä. Nyt murrosiän myötä huomaan, ettei hän niin paljon enää avaudu, ja yritän toisaalta antaa hänen myös olla enkä niin paljon kyselekään. Kuitenkin edelleen meillä on niitä keskusteluhetkiä, jolloin hän kertoo hyvinkin avoimesti, mitä kaveripiirissä tapahtuu, ja sitten mietimme yhdessä, mikä kaikki on järkevää ja mikä ei. Olen pyrkinyt viime aikoina saarnaamisen sijaan haastamaan häntä omaan pohdintaan. Sen sijaan, että alkaisin paasata, kysynkin "mitä sä itse tosta ajattelet?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti