On tämä kyllä ollut melkoinen alkusyksy. Asiat ovat muuttuneet vauhdilla. Huomaan, että minulla on taipumus kiinnittää liikaa huomiota vain negatiivisiin asioihin. Onhan sitä monenlaista hyvääkin tapahtunut. Sille ei mitään voi, että pojalla on tarkkaavaisuushäiriö, joka tekee arjesta aika tuskaa. Ei se ole minun vikani eikä kenenkään muunkaan. Se pitäisi vain hyväksyä, mutta ei ole aina helppoa, kun sitä niin toivoisi, että omalla lapsella olisi kaikki hyvin. Poika itse sanoi minulle tänään, että etkö sä äiti vois vaan hyväksyä sen, että mulla nyt on tää ongelma, että en tahdo ehtiä paikkoihin ja saada aikaiseksi. Voi sitä muitakin ongelmia olla. Mulla on tää. Tuo oli taas niin liikuttavaa, että lapselta löytyy enemmän viisautta kuin vanhemmaltaan. Hänen kanssaan kyllä aika usein törmää siihen, että päässä liikkuu viisaita ajatuksia, ja se on yksi syy, jonka takia minusta on niin kurjaa vääntää hänen kanssaan jatkuvasti jostain aikatauluasioista. Ei jää aikaa millekään muulle.
Illalla juteltiin hänen väsymyksestään, joka on yksi iso ongelma aina pimeään aikaan. Aiemmin se tuli enemmän esiin kiukkuna ja alakulona. Nyt hän osaa itse sanoa, että se on väsymystä. "Koko ajan väsyttää, vaikka olisin nukkunut kuinka paljon tahansa." Siihenkin pitäisi jotain apuja keksiä. Tiistaina aion vaatia lääkäriltä, että häneltä otetaan verinäytteet. En kyllä usko, että mitään sairautta on, mutta pitää kai ne poissulkea, kun tämä väsymysongelma vaivaa joka syksy ja kevät. Tietysti murrosikäkin vaikuttaa siihen, että unentarve lisääntyy. Tarkkaavaisuushäiriö vaikuttaa siihen, että hän joutuu pinnistelemään päivän aikana paljon keskimääräistä enemmän ja se uuvuttaa. Ja tosiasia on sekin, ettei hän kyllä nuku riittävästi. Yleensä nukahtaa klo 22 - 23, mutta pystyssä pitää olla jo klo 7, joten nukkumaanmenoa olisi pakko saada aikaistettua. Se ei vaan hänen kanssaan toimi. Samanlainen yöeläjä on kuin äitinsä.
No, nyt hän on viikon kotiarestissa syynä se, että kotiintulot ovat myöhästyneet ihan hurjasti, nukkumaanmeno sitä myöten venähtänyt ja läksyjä tehty yömyöhään. Hän protestoi ensin ja oli sitä mieltä, että missään nimessä ei jaksa viikkoa olla arestissa. Mutta sitten hän sanoi, että se on kivaa. "Haluankin olla välillä perheen kanssa!" Yritän nyt saada illat sujumaan niin, että ehdittäisiin tekemään jotain yhdessä. Mutta ei sekään ihan helppoa ole. Huomenna mulla on kampaaja, tiistaina vien tytön lääkäriin, torstaina on tytön treenit... Mutta jonain iltana yritän kyllä ehtiä pelailemaan ja juttelemaan pojan kanssa. Eikä häntä voi arestipäivinäkään sisällä pitää. Hän tulee ihan hulluksi, jos ei pääse ovesta ulos. Siispä luvassa on myös iltalenkkejä äidin seurassa.
sunnuntai 2. lokakuuta 2016
Mitä tehdään, kun voimat loppuvat?
Taas on tapahtunut ihan uskomattomia asioita akselilla isä ja poika. Ensinnäkin olen laittanut lasten isälle kuusi viestiä erilaisista lapsia koskevista aiheista enkä ole saanut yhteenkään viestiin vastausta. Yhdessä viestissä kerrottiin toiveestani, että lapsi tekisi viikonloppuna isän luona läksyt, ettei se kaikki kaatuisi minun niskaani. Pyysin siis toisin sanoen, että isä huolehtisi asiasta viikonlopun aikana. Pojalle laitoin viestin, että ottaa läksykirjat ja lääkkeet mukaan, jotta läksyjenteko onnistuu. No, ensimmäiseksi poika jätti oman hommansa hoitamatta eikä ottanut näitä juttuja mukaansa. Sitten laitoin uuden viestin, jossa esitin toiveen, että isä ja poika hakisivat unohtuneet/tahallaan jätetyt tavarat täältä. Tämä toteutui osittain, sillä isä haki kirjat mummolasta (osa kirjoista + lääkkeet olivat kotona). Minä annoin lääkkeet pikkusiskon mukaan, kun hänkin kävi hakemassa jotain unohtuneita tavaroita.
Nyt sitten poika tuli käymään kotona ja oli lähdössä pyöräilemään kavereittensa kanssa. Kysyin, mites ne läksyt. Ei kuulemma voinut tehdä, kun ei ollut kirjoja!! Sanoin, etten minä nyt mitenkään ymmärrä, kun isä haki ne kirjat ja suurin osa kirjoista oli siellä. Sitten laitoin isälleen viestin ja kysyin, että mites ne läksyt ja lääkkeet. Vastaus kuului: "Lääkkeistä en tiedä. Poika sanoi, ettei ole läksyä." Voi vittu!!
Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta millainen isä toimii näin! No okei, tuo kyseinen händikäppi oli syy, minkä takia erosimme, eli ei vastauksia kysymyksiin, ei kommunikaatiota, ei työnjakoa, ei vastuunkantoa, ei yhteistä pohdintaa mihinkään liittyen jne. Mutta isä tietää varsin hyvin, että pojalla on ongelmia motivaation, keskittymättömyyden ja murrosiän kanssa eikä poika todellakaan mielellään hoida kouluhommiaan ja luistaa aina, kun vaan voi. Isä tietää myös varsin hyvin, että minä olen täysin uupunut tähän ralliin. Silti hän ei voi edes yhden päivän aikana huolehtia siitä hommasta omassa kodissaan. Nyt pistin viestin ja kysyin, että mitä tehdään, jotta minä en sekoa lopullisesti. Odotan nyt häneltä jotain todella hyviä neuvoja.
Isän pitäisi palauttaa lapset sunnuntaisin klo 18, mutta koska hän vie pikkusiskon treeneihin jo klo 14.30, niin hän tuo pojankin sitten samalla tänne. Kieltää menemästä kotiin, jolloin poika menee kavereittensa kanssa ja sitten häntä ei taas näykään. Minä en tajua, miksei isä voi tehdä poikansa kanssa kahdestaan jotain sillä aikaa, kun sisko on treeneissä. Menisivät vaikka yhdessä pyöräilemään tms. Mutta ei. Poika päästetään kavereilleen eikä siinä mitään väärää muuten ole, mutta sitten minä en näe koko poikaa ennen kuin vasta joskus myöhään illalla ja se läksyjentekotaistelu on silloin edessä.
Jos joku keksii jotain viisasta, niin antakaa ohjeita kiitos! Mä olen täysin väsynyt sekä isään että poikaan.
Nyt sitten poika tuli käymään kotona ja oli lähdössä pyöräilemään kavereittensa kanssa. Kysyin, mites ne läksyt. Ei kuulemma voinut tehdä, kun ei ollut kirjoja!! Sanoin, etten minä nyt mitenkään ymmärrä, kun isä haki ne kirjat ja suurin osa kirjoista oli siellä. Sitten laitoin isälleen viestin ja kysyin, että mites ne läksyt ja lääkkeet. Vastaus kuului: "Lääkkeistä en tiedä. Poika sanoi, ettei ole läksyä." Voi vittu!!
Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta millainen isä toimii näin! No okei, tuo kyseinen händikäppi oli syy, minkä takia erosimme, eli ei vastauksia kysymyksiin, ei kommunikaatiota, ei työnjakoa, ei vastuunkantoa, ei yhteistä pohdintaa mihinkään liittyen jne. Mutta isä tietää varsin hyvin, että pojalla on ongelmia motivaation, keskittymättömyyden ja murrosiän kanssa eikä poika todellakaan mielellään hoida kouluhommiaan ja luistaa aina, kun vaan voi. Isä tietää myös varsin hyvin, että minä olen täysin uupunut tähän ralliin. Silti hän ei voi edes yhden päivän aikana huolehtia siitä hommasta omassa kodissaan. Nyt pistin viestin ja kysyin, että mitä tehdään, jotta minä en sekoa lopullisesti. Odotan nyt häneltä jotain todella hyviä neuvoja.
Isän pitäisi palauttaa lapset sunnuntaisin klo 18, mutta koska hän vie pikkusiskon treeneihin jo klo 14.30, niin hän tuo pojankin sitten samalla tänne. Kieltää menemästä kotiin, jolloin poika menee kavereittensa kanssa ja sitten häntä ei taas näykään. Minä en tajua, miksei isä voi tehdä poikansa kanssa kahdestaan jotain sillä aikaa, kun sisko on treeneissä. Menisivät vaikka yhdessä pyöräilemään tms. Mutta ei. Poika päästetään kavereilleen eikä siinä mitään väärää muuten ole, mutta sitten minä en näe koko poikaa ennen kuin vasta joskus myöhään illalla ja se läksyjentekotaistelu on silloin edessä.
Jos joku keksii jotain viisasta, niin antakaa ohjeita kiitos! Mä olen täysin väsynyt sekä isään että poikaan.
lauantai 1. lokakuuta 2016
Viikot vierivät
Viikot vierivät näköjään niin, etten ehdi kirjoittaa ollenkaan. Minusta tuntuu, että päiväni ovat ohjelmoituja viimeiseen minuuttiin saakka. Ei jää yhtään aikaa ajatella ja kirjoitella tai ylipäätään edes kuulostella, miltä asiat tuntuvat.
Aion tänään kirjoittaa siitä, miten vaikea on hyväksyä, että lasten isällä on uusi kumppani. Se ei suinkaan johdu siitä, että haluaisin lasten isän elämääni takaisin tai olisin jotenkin mustasukkainen tai en soisi hänelle uuden suhteen onnea. Kyseessä on lapset. Minusta on todella kurjaa lähettää lapset joka toinen viikonloppu isän luokse, kun käytännössä he menevät sen toisen naisen kotiin (isänsä muutti sinne elokuussa). Siellä on toisen kodin säännöt, tavat ja tottumukset. Se ei ole sillä tavalla lasten oma koti kuin entinen isän koti oli. Nyt minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että lapsistani on siellä häiriötä, kun kaikki ei heidän saavuttuaan menekään niin kuin ennen. Aika usein kuulen, että siellä on pidetty lapsilleni puhuttelua milloin mistäkin. Ja varmaan myös ihan syystä, mutta puhuttelijana on aina tämä isän uusi avovaimo, ei koskaan heidän isänsä tai aikuiset yhdessä. Nyt sitten lasten isä ehdotti, että muuttaisimme tapaamisjärjestelyä siten, että lapset kävisivät siellä yksi kerrallaan. Ensin poika, sitten molemmat yhdessä, sitten tyttö ja sitten molemmat olisivat minun luonani. Kuulemma tappelevat niin paljon, että viikonloput menisivät paremmin tällä tavalla. Kysymys kuuluu, pitääkö minun suostua tällaiseen?! Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, vaikka systeemi olisikin sellainen, mutta minä en jaksaisi arkea, jos minulla olisi vapaata vain joka kolmas viikonloppu. Onko minulla oikeus olla tässä kohtaa itsekäs?
Sitten asiassa on vielä se surullinen puoli, että mitä enemmän lasten isä rakentaa elämäänsä tämän uuden kumppanin kanssa sitä vähemmän hän on tekemisissä omiensa kanssa. Eromme jälkeen hän kävi tapaamassa lapsia lähes päivittäin. Vei harrastuksiin, tuli auttamaan jossain asiassa tai meni muuten vain lasten kanssa käymään jossain. No, nyt muutettuaan uuden kumppaninsa luo 40 km päähän hän ei tietenkään enää käy täällä. Lapset näkevät häntä joka toinen viikonloppu, ja jos häntä pyytää auttamaan jossain lapsiin liittyvässä kuten vaikkapa harrastuskuskauksissa, niin se on todella vaikeaa eikä yleensä onnistu mitenkään päin. Kasvatusvastuu on jäänyt täysin minulle. Jos laitan hänelle viestiä, että pojan kanssa on haastetta, tulee vastaukseksi "anna joku rangaistus, kyllä se siitä oppii". Ei hän kyllä pohtinut lasten kasvatusasioita silloinkaan, kun olimme vielä yhdessä, mutta nykyään vielä vähemmän.
Varmaan tämä on aika tavallinen tarina, mutta minulle tämä on jotenkin hirveän raskasta. On raskasta nähdä, kun lapset ikävöivät isäänsä kumpikin omalla tavallaan. Tyttö on tullut reagointitavoissaan isäänsä eikä juuri näytä tunteitaan, mutta jos isä sitten joskus harvoin tulee häntä tapaamaan viikolla, niin hän on aivan onnesta soikeana. Poika taas ilmaisee isän ikävänsä ilmoittamalla, ettei häntä kiinnosta olla sellaisen idiootin kanssa tekemisissä. On myös raskasta ajatella, että minun lapsistani on vaivaa jollekin ulkopuoliselle ihmiselle, jonka viikonloput menevät pilalle lasteni takia. Ja on ihan hirveän raskasta jaksaa kantaa tämä koko arki yksin.
Olen miettinyt, miten muut yksinhuoltajat selviävät, ja vastauksen on pakko olla madaltamalla vaatimustasoa ja antamalla asioiden mennä omalla painollaan, menivätpä sitten syteen taikka saveen.
Aion tänään kirjoittaa siitä, miten vaikea on hyväksyä, että lasten isällä on uusi kumppani. Se ei suinkaan johdu siitä, että haluaisin lasten isän elämääni takaisin tai olisin jotenkin mustasukkainen tai en soisi hänelle uuden suhteen onnea. Kyseessä on lapset. Minusta on todella kurjaa lähettää lapset joka toinen viikonloppu isän luokse, kun käytännössä he menevät sen toisen naisen kotiin (isänsä muutti sinne elokuussa). Siellä on toisen kodin säännöt, tavat ja tottumukset. Se ei ole sillä tavalla lasten oma koti kuin entinen isän koti oli. Nyt minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että lapsistani on siellä häiriötä, kun kaikki ei heidän saavuttuaan menekään niin kuin ennen. Aika usein kuulen, että siellä on pidetty lapsilleni puhuttelua milloin mistäkin. Ja varmaan myös ihan syystä, mutta puhuttelijana on aina tämä isän uusi avovaimo, ei koskaan heidän isänsä tai aikuiset yhdessä. Nyt sitten lasten isä ehdotti, että muuttaisimme tapaamisjärjestelyä siten, että lapset kävisivät siellä yksi kerrallaan. Ensin poika, sitten molemmat yhdessä, sitten tyttö ja sitten molemmat olisivat minun luonani. Kuulemma tappelevat niin paljon, että viikonloput menisivät paremmin tällä tavalla. Kysymys kuuluu, pitääkö minun suostua tällaiseen?! Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, vaikka systeemi olisikin sellainen, mutta minä en jaksaisi arkea, jos minulla olisi vapaata vain joka kolmas viikonloppu. Onko minulla oikeus olla tässä kohtaa itsekäs?
Sitten asiassa on vielä se surullinen puoli, että mitä enemmän lasten isä rakentaa elämäänsä tämän uuden kumppanin kanssa sitä vähemmän hän on tekemisissä omiensa kanssa. Eromme jälkeen hän kävi tapaamassa lapsia lähes päivittäin. Vei harrastuksiin, tuli auttamaan jossain asiassa tai meni muuten vain lasten kanssa käymään jossain. No, nyt muutettuaan uuden kumppaninsa luo 40 km päähän hän ei tietenkään enää käy täällä. Lapset näkevät häntä joka toinen viikonloppu, ja jos häntä pyytää auttamaan jossain lapsiin liittyvässä kuten vaikkapa harrastuskuskauksissa, niin se on todella vaikeaa eikä yleensä onnistu mitenkään päin. Kasvatusvastuu on jäänyt täysin minulle. Jos laitan hänelle viestiä, että pojan kanssa on haastetta, tulee vastaukseksi "anna joku rangaistus, kyllä se siitä oppii". Ei hän kyllä pohtinut lasten kasvatusasioita silloinkaan, kun olimme vielä yhdessä, mutta nykyään vielä vähemmän.
Varmaan tämä on aika tavallinen tarina, mutta minulle tämä on jotenkin hirveän raskasta. On raskasta nähdä, kun lapset ikävöivät isäänsä kumpikin omalla tavallaan. Tyttö on tullut reagointitavoissaan isäänsä eikä juuri näytä tunteitaan, mutta jos isä sitten joskus harvoin tulee häntä tapaamaan viikolla, niin hän on aivan onnesta soikeana. Poika taas ilmaisee isän ikävänsä ilmoittamalla, ettei häntä kiinnosta olla sellaisen idiootin kanssa tekemisissä. On myös raskasta ajatella, että minun lapsistani on vaivaa jollekin ulkopuoliselle ihmiselle, jonka viikonloput menevät pilalle lasteni takia. Ja on ihan hirveän raskasta jaksaa kantaa tämä koko arki yksin.
Olen miettinyt, miten muut yksinhuoltajat selviävät, ja vastauksen on pakko olla madaltamalla vaatimustasoa ja antamalla asioiden mennä omalla painollaan, menivätpä sitten syteen taikka saveen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)