Viikot vierivät

Viikot vierivät näköjään niin, etten ehdi kirjoittaa ollenkaan. Minusta tuntuu, että päiväni ovat ohjelmoituja viimeiseen minuuttiin saakka. Ei jää yhtään aikaa ajatella ja kirjoitella tai ylipäätään edes kuulostella, miltä asiat tuntuvat.

Aion tänään kirjoittaa siitä, miten vaikea on hyväksyä, että lasten isällä on uusi kumppani. Se ei suinkaan johdu siitä, että haluaisin lasten isän elämääni takaisin tai olisin jotenkin mustasukkainen tai en soisi hänelle uuden suhteen onnea. Kyseessä on lapset. Minusta on todella kurjaa lähettää lapset joka toinen viikonloppu isän luokse, kun käytännössä he menevät sen toisen naisen kotiin (isänsä muutti sinne elokuussa). Siellä on toisen kodin säännöt, tavat ja tottumukset. Se ei ole sillä tavalla lasten oma koti kuin entinen isän koti oli. Nyt minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että lapsistani on siellä häiriötä, kun kaikki ei heidän saavuttuaan menekään niin kuin ennen. Aika usein kuulen, että siellä on pidetty lapsilleni puhuttelua milloin mistäkin. Ja varmaan myös ihan syystä, mutta puhuttelijana on aina tämä isän uusi avovaimo, ei koskaan heidän isänsä tai aikuiset yhdessä. Nyt sitten lasten isä ehdotti, että muuttaisimme tapaamisjärjestelyä siten, että lapset kävisivät siellä yksi kerrallaan. Ensin poika, sitten molemmat yhdessä, sitten tyttö ja sitten molemmat olisivat minun luonani. Kuulemma tappelevat niin paljon, että viikonloput menisivät paremmin tällä tavalla. Kysymys kuuluu, pitääkö minun suostua tällaiseen?! Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, vaikka systeemi olisikin sellainen, mutta minä en jaksaisi arkea, jos minulla olisi vapaata vain joka kolmas viikonloppu. Onko minulla oikeus olla tässä kohtaa itsekäs?

Sitten asiassa on vielä se surullinen puoli, että mitä enemmän lasten isä rakentaa elämäänsä tämän uuden kumppanin kanssa sitä vähemmän hän on tekemisissä omiensa kanssa. Eromme jälkeen hän kävi tapaamassa lapsia lähes päivittäin. Vei harrastuksiin, tuli auttamaan jossain asiassa tai meni muuten vain lasten kanssa käymään jossain. No, nyt muutettuaan uuden kumppaninsa luo 40 km päähän hän ei tietenkään enää käy täällä. Lapset näkevät häntä joka toinen viikonloppu, ja jos häntä pyytää auttamaan jossain lapsiin liittyvässä kuten vaikkapa harrastuskuskauksissa, niin se on todella vaikeaa eikä yleensä onnistu mitenkään päin. Kasvatusvastuu on jäänyt täysin minulle. Jos laitan hänelle viestiä, että pojan kanssa on haastetta, tulee vastaukseksi "anna joku rangaistus, kyllä se siitä oppii". Ei hän kyllä pohtinut lasten kasvatusasioita silloinkaan, kun olimme vielä yhdessä, mutta nykyään vielä vähemmän.

Varmaan tämä on aika tavallinen tarina, mutta minulle tämä on jotenkin hirveän raskasta. On raskasta nähdä, kun lapset ikävöivät isäänsä kumpikin omalla tavallaan. Tyttö on tullut reagointitavoissaan isäänsä eikä juuri näytä tunteitaan, mutta jos isä sitten joskus harvoin tulee häntä tapaamaan viikolla, niin hän on aivan onnesta soikeana. Poika taas ilmaisee isän ikävänsä ilmoittamalla, ettei häntä kiinnosta olla sellaisen idiootin kanssa tekemisissä. On myös raskasta ajatella, että minun lapsistani on vaivaa jollekin ulkopuoliselle ihmiselle, jonka viikonloput menevät pilalle lasteni takia. Ja on ihan hirveän raskasta jaksaa kantaa tämä koko arki yksin.

Olen miettinyt, miten muut yksinhuoltajat selviävät, ja vastauksen on pakko olla madaltamalla vaatimustasoa ja antamalla asioiden mennä omalla painollaan, menivätpä sitten syteen taikka saveen.