Annoin blogin nimeksi Willivadelman talossa oikeastaan ihan hetken mielijohteesta, kun yritin keksiä jotain kaunista nimeä. Ehkä tuo nimi myös jollakin tapaa kuvastaa niitä haaveita, joita minulla oli nuorempana vanhasta, omenapuiden ja marjapensaiden ympäröimästä rintamamiestalosta. No, sitä ei meidän elämäämme koskaan tullut. Ensin ei ollut rahaa ostaa, sitten mielessä alkoi pyöriä avioero ja sitten se ero tuli. Näin jälkikäteen olen iloinen, ettemme missään kohtaa lähteneet toteuttamaan unelmaamme talosta. Se ei olisi onnistunut ja erotilanteessa meidän olisi pitänyt myydä talo pois. Nyt saatoimme jäädä lasten kanssa asumaan tähän rivitalokotiin, ja heidän isänsä muutti lähelle kerrostaloon.
Aloin tänään miettiä muinaista haavettani omakotitalosta, kun jäin yöksi yksin ja huomasin, että minulla oli todella kolkko olo. Seinänaapurit ovat olleet lomilla viikkokausia. Minua jotenkin melkein pelotti, vaikken saanut kiinni siitä, mitä pelkäsin. Järki sanoi, ettei pelättävää ole. Yritin lukea kirjaa ja rentoutua, nauttia kerrankin olostani, kun kukaan ei häiritse. Sitten kuulin naapurista ääniä ja saman tien pelko katosi. Piti oikein käydä tarkistamassa (takapihalla), että ovatko naapurit tulleet kotiin. Kello oli nimittäin jo yli puolen yön. Siellä he olivat! Luojan kiitos =)
Tavallaan ihan hullua, että turvallisuuden tunteeni palasi, kun kuulin naapurista ääniä. Sitä kautta kuitenkin oivalsin, että ei omakotiasuminen olisi minua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti