Eka viikko arkea takana ja tämä äiti on täysin poikki. Viikon aikana on selvitelty ainakin kahta kaverijuttuihin liittyvää jupakkaa. Toisessa oli tehty porukalla kolttosia ja toisessa sitten puolestaan kaverit kävivät minun lapseni kimppuun uhkaillen. Lisäksi on käynnistelty koulunkäynnin arkea läksyineen ja nukkumaanmenoaikoineen päivineen. Kaikesta on selvitty kunnialla, mutta se on totisesti vaatinut töitä. Viikonlopun lapset olivat isän luona, joten sain hieman levättyä.
Minulla on kauhea huoli tuosta kaveriporukasta, jossa lapseni liikkuu. Suurin osa siinä on ihan ok poikia, mutta yksi aiheuttaa harmia. Hän juuri keksii kaikkea älytöntä ja nämä muut sitten ovat siinä mukana tavalla taikka toisella. Oma lapseni on siitä ihana, että kertoo kaiken, mitä kaveriporukassa tapahtuu. Hän ei osaa salata mitään, vaikka joutuisikin itse siinä epäedulliseen valoon. Toisaalta se, että tiedän asioista, tuntuu todella raskaalta, kun en voi mitenkään niihin vaikuttaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään sellaista, missä oma lapsi olisi joutunut pulaan, mutta pelkään, että se päivä vielä tulee, kun tällä yhdellä on mm. tapana kuseksia vaatekeräyslaatikoihin ja tehdä ilkivaltaa kaupoissa. Olen yrittänyt omalleni sanoa, että jos olet siellä mukana, niin vaikka et tekisi mitään, voit joutua syytetyksi. Kyllä hän sen ymmärtää, mutta ei pysty vaikuttamaan asiaan. Nyt viikon loppupuolella olen pitänyt hänelle tiukkaa jöötä ja kieltänyt tämän kaverin kanssa olemisen kokonaan, mutta se on vaikeaa, koska kaikki poikani kaverit ovat tämän tietyn tyypin kavereita. Eli siis tätä poikaa ei tavallaan voi välttää välttämättä tätä koko porukkaa.
Noh, ei auta kuin ottaa päivä kerrallaan ja ratkoa ne haasteet, jotka sinä päivänä eteen tulevat, toivoen että mitään liian pahaa ei tapahtuisi.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Perheen säännöt
No niin, nyt on laadittu tulevan syksyn säännöt 13-vuotiaalle seiskaluokalle menevälle pojalle. Saa vapaasti antaa kommenttia, miltä kuulostavat, mutta tällaiset on nyt siis alustavasti laadittu ja niitä tarkennetaan, mikäli tarkentamisen varaa löytyy.
1) Kotiintuloaika on arkisin klo 20.00 ja viikonloppuisin klo 22.00.
2) Nukkumaanmenoaika on arkisin klo 22.00 ja viikonloppuisin klo 00.00.
3) Joka ilta käydään suihkussa ja pestään hampaat.
4) Läksyt tehdään heti koulun jälkeen, jonka jälkeen saa lähteä kavereiden kanssa ulos. Kirjat jätetään pöydälle auki siitä kohdasta, mistä läksyt on tehty, jotta voin katsoa, että ne ovat valmiit.
5) Jos ei ole läksyjä tehty koulun jälkeen, niin ne tullaan tekemään klo 18 mennessä ja sen jälkeen voi mennä ulos, jos aikaa vielä on. Eli tässä on siis hieman valinnanvaraa sen suhteen, missä kohtaa tekee läksyt, mutta kuitenkaan niitä ei tämän systeemin mukaisesti tehdä enää myöhään illalla eikä myöskään aamulla vaan ns. ihmisten aikoihin.
6) Kokeita edeltävinä kahtena iltana ei mennä ulos kavereiden kanssa.
7) Viikkoraha on 10 euroa, jos siivoaa huoneensa ja käy koulua asiallisesti. Sen voi menettää, jos Wilmaan tulee jatkuvalla syötöllä merkintöjä (enemmän kuin yksi viikossa) tai jos tulee yksikin tunnin häiriömerkintä. Olen tässä kohtaa nyt nollatoleranssilinjalla.
8) Yksi harrastus on oltava, mikä tarkoittaa sitä, että partion saa halutessaan vaihtaa johonkin muuhun.
Olikohan vielä jotain? No, en muista mutta tässä varmasti tärkeimmät jutut. Toistaiseksi poika on ihan sillä mielellä, että aikoo noudattaa näitä, mutta katsotaan nyt, mitä syksy mukanaan tuo. Nyt on ihan murkkumeininki jutuissa "ei kiinnosta" jne. Kuitenkin esimerkiksi äsken hän halusi istua tunnin kanssani juttelemassa maailman menosta. Pojalla pitäisi alkaa terapia syksyllä. En usko tällä hetkellä yhtään, että tulen häntä sinne saamaan. Tämä on pahin kohta aloittaa, mutta sitä ei vaan millään saatu käyntiin ennen nuoruusikää, vaikka oli psykologin lausunnot ja kaikki. No, nyt sitten eletään näillä ehdoilla ja katsotaan, miten nuoruusvuodet menevät. Meillä on onneksi (ainakin vielä) keskusteluyhteys auki ja hyvin syvällisiäkin välillä puhutaan.
Nuorempi lapsi halusi tietää, mitkä ovat hänen sääntönsä. Hänen kohdallaan tilanne on ihan toinen. Kotiintuloaika on arkena ja viikonloppuna klo 20, ja nukkumaanmenoajat samat kuin isoveljellä. Viikkoraha on 5 euroa. Mutta kaiken muun hän saa rytmittää itse, sillä hän jos kuka on aikataulutuksen mestari. Hän rakastaa tehdä erilaisia listoja, mitä tehdään ensin, mitä sitten jne. Hän osaa myös suunnitella, miten paljon mihinkin asiaan menee aikaa. Hän nauttii, kun elämässä on rytmit ja rutiinit. Minun ei tarvitse yhtään miettiä, onko hän tehnyt läksyt tai pessyt hampaat. Kaikki hoituu omalla painollaan. Voin todella antaa vastuun em. kaltaisista asioista hänelle ja olla vain tarpeen vaatiessa tukena esim. kuulustelemalla kokeisiin. Isoveli on sen sijaan edelleen siinä kehitysvaiheessa, että hampaat tulevat pestyiksi vain, jos minä sanon, että ne on pestävä, ja myös valvon, että se tapahtuu.
Tiistaina alkaa koulu. Seikkailu alkakoon! Rajavartiosto valmiina!
1) Kotiintuloaika on arkisin klo 20.00 ja viikonloppuisin klo 22.00.
2) Nukkumaanmenoaika on arkisin klo 22.00 ja viikonloppuisin klo 00.00.
3) Joka ilta käydään suihkussa ja pestään hampaat.
4) Läksyt tehdään heti koulun jälkeen, jonka jälkeen saa lähteä kavereiden kanssa ulos. Kirjat jätetään pöydälle auki siitä kohdasta, mistä läksyt on tehty, jotta voin katsoa, että ne ovat valmiit.
5) Jos ei ole läksyjä tehty koulun jälkeen, niin ne tullaan tekemään klo 18 mennessä ja sen jälkeen voi mennä ulos, jos aikaa vielä on. Eli tässä on siis hieman valinnanvaraa sen suhteen, missä kohtaa tekee läksyt, mutta kuitenkaan niitä ei tämän systeemin mukaisesti tehdä enää myöhään illalla eikä myöskään aamulla vaan ns. ihmisten aikoihin.
6) Kokeita edeltävinä kahtena iltana ei mennä ulos kavereiden kanssa.
7) Viikkoraha on 10 euroa, jos siivoaa huoneensa ja käy koulua asiallisesti. Sen voi menettää, jos Wilmaan tulee jatkuvalla syötöllä merkintöjä (enemmän kuin yksi viikossa) tai jos tulee yksikin tunnin häiriömerkintä. Olen tässä kohtaa nyt nollatoleranssilinjalla.
8) Yksi harrastus on oltava, mikä tarkoittaa sitä, että partion saa halutessaan vaihtaa johonkin muuhun.
Olikohan vielä jotain? No, en muista mutta tässä varmasti tärkeimmät jutut. Toistaiseksi poika on ihan sillä mielellä, että aikoo noudattaa näitä, mutta katsotaan nyt, mitä syksy mukanaan tuo. Nyt on ihan murkkumeininki jutuissa "ei kiinnosta" jne. Kuitenkin esimerkiksi äsken hän halusi istua tunnin kanssani juttelemassa maailman menosta. Pojalla pitäisi alkaa terapia syksyllä. En usko tällä hetkellä yhtään, että tulen häntä sinne saamaan. Tämä on pahin kohta aloittaa, mutta sitä ei vaan millään saatu käyntiin ennen nuoruusikää, vaikka oli psykologin lausunnot ja kaikki. No, nyt sitten eletään näillä ehdoilla ja katsotaan, miten nuoruusvuodet menevät. Meillä on onneksi (ainakin vielä) keskusteluyhteys auki ja hyvin syvällisiäkin välillä puhutaan.
Nuorempi lapsi halusi tietää, mitkä ovat hänen sääntönsä. Hänen kohdallaan tilanne on ihan toinen. Kotiintuloaika on arkena ja viikonloppuna klo 20, ja nukkumaanmenoajat samat kuin isoveljellä. Viikkoraha on 5 euroa. Mutta kaiken muun hän saa rytmittää itse, sillä hän jos kuka on aikataulutuksen mestari. Hän rakastaa tehdä erilaisia listoja, mitä tehdään ensin, mitä sitten jne. Hän osaa myös suunnitella, miten paljon mihinkin asiaan menee aikaa. Hän nauttii, kun elämässä on rytmit ja rutiinit. Minun ei tarvitse yhtään miettiä, onko hän tehnyt läksyt tai pessyt hampaat. Kaikki hoituu omalla painollaan. Voin todella antaa vastuun em. kaltaisista asioista hänelle ja olla vain tarpeen vaatiessa tukena esim. kuulustelemalla kokeisiin. Isoveli on sen sijaan edelleen siinä kehitysvaiheessa, että hampaat tulevat pestyiksi vain, jos minä sanon, että ne on pestävä, ja myös valvon, että se tapahtuu.
Tiistaina alkaa koulu. Seikkailu alkakoon! Rajavartiosto valmiina!
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Rajavartijan elämää
Tänään aloin miettiä, miten ihmeessä me selviämme tulevasta syksystä kaikkine aikatauluineen päivineen. Mietin myös, millaisia sääntöjä minun tulisi laatia kotiin, jotta saisin tuon 13-vuotiaan pidettyä aisoissa.
Kouluvuodet ovat pojalle aina hankalia. Pitää mennä aikaisin nukkumaan ja herätä aikaisin. Se on hänelle yhtä vaikeaa kuin äidilleen. Pitäisi jaksaa istua koulussa ja keskittyä asioihin siellä ja sitten vielä tehdä läksyt ja lukea kokeisiin. Painajaismaisten vuosien jälkeen se onnistuu onneksi nyt lääkityksen avulla kutakuinkin hyvin. Koska koulu asettaa elämään tietyt rajat, joiden mukaan on pakko elää, pitää minun rajavartijana tietysti valvoa niiden toteutumista. Se ei ole kivaa. Ei äidille eikä pojalle. Riitelemme paljon. Olemme jo vuosia riidelleet. Monet pojan turhautumiset ja pahat olot purkautuvat pikkusiskoon kiusaamisena ja ärsyttämisenä. Joskus ne purkautuvat myös minuun, mutta suhteessa minuun poika on oppinut hieman hillitsemään itseään. Minusta tuntuu usein, että koko arki on yritystä hillitä pojan käytöstä ja/tai auttaa häntä hillitsemään itseään. Se on vain hirveän vaikeaa.Ongelmat johtuvat osin tarkkaavaisuushäiriöstä ja osin siitä, että hän on hyvin herkkä poika. Ottaa asioita itseensä ja miettii niitä, pohtii ja paisuttelee. Joskus mietin, että oli kohtuutonta periä isältään keskittymisvaikeudet ja äidiltään ahdistuneisuus. Mutta minkäs teet, näillä on mentävä.
Ettei menisi liian synkäksi, niin haluan tuoda esiin myös joitakin poikani hyviä luonteenpiirteitä. Ensinnäkin hän on ihan mielettömän kiinnostava keskustelukaveri. Hän seuraa asioita netistä ja tv:stä, kuuntelee tarkasti aikuisten keskusteluja, yhdistelee asioita. Niinpä jo ihan pienestä pitäen hänen kanssaan on ollut mukava tutkailla yhdessä maailmaa. Nykyään puhumme paljon hänen pulmistaan. Hän osaa jo tunnistaa niitä. Mietimme, miten ajatusten ja tunteiden kanssa voisi tulla toimeen. Pohdimme myös maailman tapahtumia ja ihmissuhdeasioita. Hän tekee tarkkoja havaintoja esimerkiksi luokkakavereistaan. Jo ihan pienestä saakka hän on myös osannut nähdä tietyllä lailla aikuisten läpi, mikä on myös asettanut kasvatukseen omat haasteensa. Hänen kun on mahdotonta esimerkiksi koulussa totella aikuista, jota hän ei kunnioita. Muistan keskustelun ajalta, kun hän oli 8-vuotias. Eräs opettaja oli torunut häntä aiheetta ja hän ei aikonut totella, mistä seurasi seuraava ongelma. Lapsenhan tulee koulussa totella opettajaa. Kun yritin selittää hänelle sitä, että maailmassa on joskus vaan pakko tehdä niin kuin auktoriteetti sanoo, vaikka tietäisi, että se auktoriteetti on väärässä, niin hän vänkytti minulle vastaan. Ja kun yritin selittää, että hänelle itselleen tulee ongelmia opettajan vastustamisesta, niin hän ei vaan millään uskonut. Varmaan pari tuntia siinä kylpyhuoneen lattialla vänkäsimme asiasta desibelit korkealla, kunnes hän viimein purskahti itkuun ja tuli syliini sanoen "mutta kun se ope oli väärässä!" No, joku voisi pitää tätä kurittoman kakaran puheena, mutta minä ajattelin silloin, että kiitos luoja tästä lapsesta, joka tietää, mikä on oikein! Tunnistan lapsessani paljon omaa isääni ja itseäni. Minä en vain ikinä olisi uskaltanut vastustaa ketään opettajaa tai muuta auktoriteettia, mutta nuo syvät epäoikeudenmukaisuuden tunteet kyllä muistan.
Yksi asia tekee etenkin näin murrosiän kynnyksellä minut hyvin iloiseksi, ja se on se, että lapseni kertoo edelleen minulle aika pitkälti kaiken, mitä kaveripiirissä touhuillaan. Hän ei kertakaikkiaan pysty salaamaan asioita. Toki se äidille kertominen murrosiän myötä varmaan vähenee, mutta minun on todella vaikea kuvitella, että hänestä edes pahimmassa murkkuiässä tulisi täydellistä tuppisuuta suhteessa minuun. Hyvällä tuulella ollessaan hän on myös varsin hauska tyyppi. Hänen kanssaan saa nauraa maha kippurassa.
No, mutta takaisin sääntöihin vielä. Olen nyt syksyn sääntöjen osalta päättänyt, että iltaisin hänet on saatava nukkumaan klo 22 johtuen siitä, että yläkoulussa aamut alkavat huomattavasti aikaisemmin kuin alakoulussa. Viime vuonna hänen kouluaamunsa alkoivat usein 9.30 tai jopa 10.30, joten hänellä oli aikaa aamuisin nukkua ja tiedän hänen usein myös tehneen läksynsä vasta aamulla. Tänä vuonna se ei tule onnistumaan, joten nukkumaanmenoaikaa on aikaistettava. Toistaiseksi hän on tästä asiasta kanssani samaa mieltä, mutta vain taivas tietää, miten se tulee toteutumaan.
Toinen tärkeä sääntö on kotiintuloaika. Viime vuonna se oli meillä klo 20 ja tulee olemaan tänäkin vuonna juuri tuosta edellämainitusta syystä eli koska illalla pitää päästä aikaisemmin nukkumaan.
Läksyjen suhteen tuleekin olemaan iso ongelma, missä kohtaa ne tehdään. Joskus pidin kiinni siitä, että läksyt piti tehdä klo 20 mennessä. Mutta useimmiten hän ei ollut edes ajatellut läksyjä siihen mennessä, kun kotiutui, eikä hän niitä sitten enää illalla jaksanut tehdä, kun oli jo väsynyt ja lääkkeen vaikutuskin oli jo loppunut. Niinpä annoin periksi enkä enää puuttunut siihen, että hän teki tehtäviä aamuisin. Mutta jatkossa se ei tule onnistumaan aikaisten kouluaamujen vuoksi ja siitä syystä minun pitäisi kehittää joku vedenpitävä systeemi siihen, että hän tulisi tekemään läksynsä ajoissa. Viimeksi pohdin sellaista systeemiä, että hän tulisikin kotiin jo klo 18 ja minä tekisin hänelle siinä kohtaa ruuan. Sitten hän saisi lähteä uudestaan ulos, jos on tehnyt läksyt, mutta jos ei ole, niin ne tehtäisiin sitten ruuan jälkeen. Joku voi ihmetellä, että eikö tuo nyt ole yksinkertaista. Sovitte vaan jonkun systeemin ja noudatatte sitä! No, ei ole niin yksinkertaista tämän pojan kanssa. Ensimmäinen haaste: miten saan hänet tulemaan kotiin niin aikaisin? Toinen haaste: miten saan hänet aloittamaan läksyjenteon? Kolmas haaste: miten pystyn itse aina olemaan kotona siihen aikaan, kun minun pitäisi kuskata pikkusiskoa treeneihin?
Voi sanoa, että pojan kanssa onnistuu melkein mikä tahansa, kunhan on itse varustautunut mielipuolisella päättäväisyydellä ja on valmis ottamaan illan toisensa jälkeen vastaan kiukuttelua, vastaanpanemista, viivyttelyä ja aggressiota. Suoraan sanottuna, on helpompi usein vain antaa asian olla. Kunhan ne läksyt tulevat tehdyiksi jossain kohtaa ja jotenkin, edes nimellisesti.
Sitten on vielä raha-asiat eli viikkorahan suuruus. Siitä kuitenkin ehkä tekstiä myöhemmin =)
Kouluvuodet ovat pojalle aina hankalia. Pitää mennä aikaisin nukkumaan ja herätä aikaisin. Se on hänelle yhtä vaikeaa kuin äidilleen. Pitäisi jaksaa istua koulussa ja keskittyä asioihin siellä ja sitten vielä tehdä läksyt ja lukea kokeisiin. Painajaismaisten vuosien jälkeen se onnistuu onneksi nyt lääkityksen avulla kutakuinkin hyvin. Koska koulu asettaa elämään tietyt rajat, joiden mukaan on pakko elää, pitää minun rajavartijana tietysti valvoa niiden toteutumista. Se ei ole kivaa. Ei äidille eikä pojalle. Riitelemme paljon. Olemme jo vuosia riidelleet. Monet pojan turhautumiset ja pahat olot purkautuvat pikkusiskoon kiusaamisena ja ärsyttämisenä. Joskus ne purkautuvat myös minuun, mutta suhteessa minuun poika on oppinut hieman hillitsemään itseään. Minusta tuntuu usein, että koko arki on yritystä hillitä pojan käytöstä ja/tai auttaa häntä hillitsemään itseään. Se on vain hirveän vaikeaa.Ongelmat johtuvat osin tarkkaavaisuushäiriöstä ja osin siitä, että hän on hyvin herkkä poika. Ottaa asioita itseensä ja miettii niitä, pohtii ja paisuttelee. Joskus mietin, että oli kohtuutonta periä isältään keskittymisvaikeudet ja äidiltään ahdistuneisuus. Mutta minkäs teet, näillä on mentävä.
Ettei menisi liian synkäksi, niin haluan tuoda esiin myös joitakin poikani hyviä luonteenpiirteitä. Ensinnäkin hän on ihan mielettömän kiinnostava keskustelukaveri. Hän seuraa asioita netistä ja tv:stä, kuuntelee tarkasti aikuisten keskusteluja, yhdistelee asioita. Niinpä jo ihan pienestä pitäen hänen kanssaan on ollut mukava tutkailla yhdessä maailmaa. Nykyään puhumme paljon hänen pulmistaan. Hän osaa jo tunnistaa niitä. Mietimme, miten ajatusten ja tunteiden kanssa voisi tulla toimeen. Pohdimme myös maailman tapahtumia ja ihmissuhdeasioita. Hän tekee tarkkoja havaintoja esimerkiksi luokkakavereistaan. Jo ihan pienestä saakka hän on myös osannut nähdä tietyllä lailla aikuisten läpi, mikä on myös asettanut kasvatukseen omat haasteensa. Hänen kun on mahdotonta esimerkiksi koulussa totella aikuista, jota hän ei kunnioita. Muistan keskustelun ajalta, kun hän oli 8-vuotias. Eräs opettaja oli torunut häntä aiheetta ja hän ei aikonut totella, mistä seurasi seuraava ongelma. Lapsenhan tulee koulussa totella opettajaa. Kun yritin selittää hänelle sitä, että maailmassa on joskus vaan pakko tehdä niin kuin auktoriteetti sanoo, vaikka tietäisi, että se auktoriteetti on väärässä, niin hän vänkytti minulle vastaan. Ja kun yritin selittää, että hänelle itselleen tulee ongelmia opettajan vastustamisesta, niin hän ei vaan millään uskonut. Varmaan pari tuntia siinä kylpyhuoneen lattialla vänkäsimme asiasta desibelit korkealla, kunnes hän viimein purskahti itkuun ja tuli syliini sanoen "mutta kun se ope oli väärässä!" No, joku voisi pitää tätä kurittoman kakaran puheena, mutta minä ajattelin silloin, että kiitos luoja tästä lapsesta, joka tietää, mikä on oikein! Tunnistan lapsessani paljon omaa isääni ja itseäni. Minä en vain ikinä olisi uskaltanut vastustaa ketään opettajaa tai muuta auktoriteettia, mutta nuo syvät epäoikeudenmukaisuuden tunteet kyllä muistan.
Yksi asia tekee etenkin näin murrosiän kynnyksellä minut hyvin iloiseksi, ja se on se, että lapseni kertoo edelleen minulle aika pitkälti kaiken, mitä kaveripiirissä touhuillaan. Hän ei kertakaikkiaan pysty salaamaan asioita. Toki se äidille kertominen murrosiän myötä varmaan vähenee, mutta minun on todella vaikea kuvitella, että hänestä edes pahimmassa murkkuiässä tulisi täydellistä tuppisuuta suhteessa minuun. Hyvällä tuulella ollessaan hän on myös varsin hauska tyyppi. Hänen kanssaan saa nauraa maha kippurassa.
No, mutta takaisin sääntöihin vielä. Olen nyt syksyn sääntöjen osalta päättänyt, että iltaisin hänet on saatava nukkumaan klo 22 johtuen siitä, että yläkoulussa aamut alkavat huomattavasti aikaisemmin kuin alakoulussa. Viime vuonna hänen kouluaamunsa alkoivat usein 9.30 tai jopa 10.30, joten hänellä oli aikaa aamuisin nukkua ja tiedän hänen usein myös tehneen läksynsä vasta aamulla. Tänä vuonna se ei tule onnistumaan, joten nukkumaanmenoaikaa on aikaistettava. Toistaiseksi hän on tästä asiasta kanssani samaa mieltä, mutta vain taivas tietää, miten se tulee toteutumaan.
Toinen tärkeä sääntö on kotiintuloaika. Viime vuonna se oli meillä klo 20 ja tulee olemaan tänäkin vuonna juuri tuosta edellämainitusta syystä eli koska illalla pitää päästä aikaisemmin nukkumaan.
Läksyjen suhteen tuleekin olemaan iso ongelma, missä kohtaa ne tehdään. Joskus pidin kiinni siitä, että läksyt piti tehdä klo 20 mennessä. Mutta useimmiten hän ei ollut edes ajatellut läksyjä siihen mennessä, kun kotiutui, eikä hän niitä sitten enää illalla jaksanut tehdä, kun oli jo väsynyt ja lääkkeen vaikutuskin oli jo loppunut. Niinpä annoin periksi enkä enää puuttunut siihen, että hän teki tehtäviä aamuisin. Mutta jatkossa se ei tule onnistumaan aikaisten kouluaamujen vuoksi ja siitä syystä minun pitäisi kehittää joku vedenpitävä systeemi siihen, että hän tulisi tekemään läksynsä ajoissa. Viimeksi pohdin sellaista systeemiä, että hän tulisikin kotiin jo klo 18 ja minä tekisin hänelle siinä kohtaa ruuan. Sitten hän saisi lähteä uudestaan ulos, jos on tehnyt läksyt, mutta jos ei ole, niin ne tehtäisiin sitten ruuan jälkeen. Joku voi ihmetellä, että eikö tuo nyt ole yksinkertaista. Sovitte vaan jonkun systeemin ja noudatatte sitä! No, ei ole niin yksinkertaista tämän pojan kanssa. Ensimmäinen haaste: miten saan hänet tulemaan kotiin niin aikaisin? Toinen haaste: miten saan hänet aloittamaan läksyjenteon? Kolmas haaste: miten pystyn itse aina olemaan kotona siihen aikaan, kun minun pitäisi kuskata pikkusiskoa treeneihin?
Voi sanoa, että pojan kanssa onnistuu melkein mikä tahansa, kunhan on itse varustautunut mielipuolisella päättäväisyydellä ja on valmis ottamaan illan toisensa jälkeen vastaan kiukuttelua, vastaanpanemista, viivyttelyä ja aggressiota. Suoraan sanottuna, on helpompi usein vain antaa asian olla. Kunhan ne läksyt tulevat tehdyiksi jossain kohtaa ja jotenkin, edes nimellisesti.
Sitten on vielä raha-asiat eli viikkorahan suuruus. Siitä kuitenkin ehkä tekstiä myöhemmin =)
perjantai 5. elokuuta 2016
Liikunnan riemua
Ajattelin kirjoittaa vielä toisen postauksen perään toisesta aiheesta, joka on ollut mielessä kesäloman ajan. Nimittäin tämä minun kuntoiluprojektini. Kerroin kai jo aiemmin siitä, miten sain avukseni personal trainerin, erään työkaverini tyttären, joka on kyseisessä koulutuksessa. Nyt hän on tehnyt minulle saliohjelman ja keskiviikkona olimme maauimalassa opettelemassa uintitekniikkaa. Vastoin ennakko-odotuksiani se oli todella kivaa!
Minun liikuntataustani on suunnilleen seuraavanlainen. Koulun liikkatunneilla olin aina se, joka viimeisenä valittiin joukkueeseen ja joka käytti kaiken oveluutensa ja kekseliäisyytensä välttääkseen nöyryyttävät pallopelit. Esimerkiksi pesäpallopeleistä selviämiseen minulla oli taktiikat, jotka perustuivat oikeanlaiseen sijoittumiseen kentällä. Tiesin tarkkaan ne kulmat, jonne palloja tuli mahdollisimman vähän, ja jos pallo tuli kohti, saatoin aina teeskennellä, etten huomannut. Luokkakaverini jaksoivat useimmiten olla kärsivällisiä. Vain harvoin kukaan avoimesti pilkkasi. Silti minulla oli aina se tunne, että pilasin pelit tai huvitin muita kömpelyydelläni.
Kokemukseni omasta kehostani lapsena oli se, että en yksinkertaisesti kyennyt oppimaan mitään uusia liikuntataitoja. Perustaidot toki löytyivät, pyöräilyt, luistelut, hiihdot, jonkinlainen uimataitokin. Mutta jos piti oppia jonkin lajin oikeaoppista tekniikkaa, niin siitä ei vaan tullut mitään. Muistan olleeni pallonheitosta jopa tukiopetuksessa, kun heitin palloa 8 m parhaiden heittäessä 20 m.
Olisin lapsena halunnut harrastaa balettia, mutta koska olin epäliikunnallinen ja hieman pyöreä, niin tietenkään en harrastukseen koskaan lähtenyt. Teini-iässä aloitin jazztanssitunnit ja niistä nautin. Yliopisto-opintojeni aikaan kävin jumpissa ja lenkkeilin koiran kanssa. Silloin olin normaalipainoinen ja aika hyväkuntoinen. Lasten synnyttyä on kaikki liikunta jäänyt.
Odotukseni eivät siis todellakaan olleet kovin korkealla, kun sinne uima-altaaseen personal trainerini kanssa pulahdin. Mutta olikin todella hienoa huomata, että opin niitä asioita, joita hän minulle opetti. Ja opin jopa melko nopeasti. Sain positiivista palautetta siitä, mitä tein. Treenin jälkeen uskalsin ajatella, että ehkä minäkin vielä joskus muutun hyväkuntoiseksi ja laihdun! Nyt minulla on saliohjelma ja uintiohjelma - ja kohta ruokaohjelmakin!
Tällä viikolla olen jaksanut kuntoilla yllättävän paljon. Tuon uintikerran lisäksi olen kaksi kertaa käynyt kuntosalilla ja tänään kävin kävelemässä pienen lenkin. Seuraavaksi minun pitäisi oppia juomaan vettä. En tiedä melkein mitään niin ärsyttävää puuhaa kuin latkia mautonta juomaa. Vain janoisena pystyn juomaan kunnolla. Katsotaan, miten minun käy...
Minun liikuntataustani on suunnilleen seuraavanlainen. Koulun liikkatunneilla olin aina se, joka viimeisenä valittiin joukkueeseen ja joka käytti kaiken oveluutensa ja kekseliäisyytensä välttääkseen nöyryyttävät pallopelit. Esimerkiksi pesäpallopeleistä selviämiseen minulla oli taktiikat, jotka perustuivat oikeanlaiseen sijoittumiseen kentällä. Tiesin tarkkaan ne kulmat, jonne palloja tuli mahdollisimman vähän, ja jos pallo tuli kohti, saatoin aina teeskennellä, etten huomannut. Luokkakaverini jaksoivat useimmiten olla kärsivällisiä. Vain harvoin kukaan avoimesti pilkkasi. Silti minulla oli aina se tunne, että pilasin pelit tai huvitin muita kömpelyydelläni.
Kokemukseni omasta kehostani lapsena oli se, että en yksinkertaisesti kyennyt oppimaan mitään uusia liikuntataitoja. Perustaidot toki löytyivät, pyöräilyt, luistelut, hiihdot, jonkinlainen uimataitokin. Mutta jos piti oppia jonkin lajin oikeaoppista tekniikkaa, niin siitä ei vaan tullut mitään. Muistan olleeni pallonheitosta jopa tukiopetuksessa, kun heitin palloa 8 m parhaiden heittäessä 20 m.
Olisin lapsena halunnut harrastaa balettia, mutta koska olin epäliikunnallinen ja hieman pyöreä, niin tietenkään en harrastukseen koskaan lähtenyt. Teini-iässä aloitin jazztanssitunnit ja niistä nautin. Yliopisto-opintojeni aikaan kävin jumpissa ja lenkkeilin koiran kanssa. Silloin olin normaalipainoinen ja aika hyväkuntoinen. Lasten synnyttyä on kaikki liikunta jäänyt.
Odotukseni eivät siis todellakaan olleet kovin korkealla, kun sinne uima-altaaseen personal trainerini kanssa pulahdin. Mutta olikin todella hienoa huomata, että opin niitä asioita, joita hän minulle opetti. Ja opin jopa melko nopeasti. Sain positiivista palautetta siitä, mitä tein. Treenin jälkeen uskalsin ajatella, että ehkä minäkin vielä joskus muutun hyväkuntoiseksi ja laihdun! Nyt minulla on saliohjelma ja uintiohjelma - ja kohta ruokaohjelmakin!
Tällä viikolla olen jaksanut kuntoilla yllättävän paljon. Tuon uintikerran lisäksi olen kaksi kertaa käynyt kuntosalilla ja tänään kävin kävelemässä pienen lenkin. Seuraavaksi minun pitäisi oppia juomaan vettä. En tiedä melkein mitään niin ärsyttävää puuhaa kuin latkia mautonta juomaa. Vain janoisena pystyn juomaan kunnolla. Katsotaan, miten minun käy...
Sekalaisia mietteitä
Olen laiminlyönyt kirjoittamista tällä viikolla. Osasyy siihen on se, että olen asettanut selvästi liian suuren riman kirjoittamiselle. Ajattelen, että jokaisella tekstillä pitäisi olla joku aihe, ja se on ihan liian lokeroivaa minun ajattelulleni. Päässäni on niin monenlaista. Yhtenä hetkenä haluan kirjoittaa jotain ja toisena hetkenä toista. Ehkä minun pitäisi vain antaa ajatusteni soljua eikä ottaa liikaa paineita siitä, mikä tämän tekstin aihe on tai lukeeko sitä joku.
Toinen syy kirjoittamisen laiminlyömiseen on tällä viikolla ollut se, että olen saanut olla koko viikon yksin kotona lasten ollessa isänsä luona. Olen keskittynyt siivoamiseen ja lukemiseen ihan täysillä. Huomaan, että tällainen yksinäinen viikko ennen töihinpaluuta tekee minulle todella hyvää. Toki minulla on välillä ikävä lapsia, mutta toisaalta näen heitä kuitenkin lähes päivittäin, kun käyvät tässä. Tyttö on täällä paljonkin, kun hän leikkii naapurissamme asuvan tytön kanssa. Mutta on sovittu, että silloin, kun on isän luona olemisen aika, niin täällä käymiset ovat piipahduksia tai jos leikkivät pitempään yhdessä, niin pyrkivät olemaan joko tytön huoneessa tai pihalla. Hyvin tyttö näitä sääntöjä noudattaa. Luulen, että kumpikin meidän lapsistamme tajuaa varsin hyvin (liiankin hyvin) äidin oman rauhan tarpeen.
Olen miettinyt tällä lomalla tosi paljon uskon asioita. Lapsuudenkotini ei ollut uskovainen, mutta isäni sukulaiset olivat. He veivät minua pienenä pyhäkouluun ja lastenleireille. Minulla on niistä ajoista todella lämpimiä muistoja. Saamani kasvatuksen pohjalta minulla on aina ollut jonkinlainen usko. Olen rukoillut paljon ja saanut rukousvastauksia sekä kokenut Jumalan johdatusta elämässäni. Usko on elämässäni kuitenkin pikemminkin kantava voima kuin keskiö. Kun olen tässä loman aikana kuunnellut netin kautta monenlaisia juttuja ja erilaisten uskovien mielipiteitä, niin olen tajunnut, että joillekin uskoville elämän pääsisältö on usko ja he katsovat kaikkia asioita uskon silmälasien läpi. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka enimmäkseen vain elävät arkista elämäänsä rukoillen ja välillä Jumalan puoleen huokaillen. Minä olen oikeastaan ihan tyytyväinen elämääni näin, mutta kun mietin, miten jotkut uskovat täysin palkein ja evankelioivat koko ajan muita, niin mietin, että onkohan minun uskoni kuitenkaan oikeanlaista. Minä kun annan ihan rauhassa kaikkien olla mitä ovat ja uskoa, mihin tykkäävät. Toki kerron uskostani, jos se jotenkin puheeksi tulee ja kuulija itse osoittaa mielenkiintoa, mutta en mitenkään etsi ihmisiä, joille saisin siitä kertoa, enkä erityisesti pyri saamaan muita ihmisiä samaan uskoon. Ehkä se johtuu myös siitä, että ei tämä minun uskoni nyt niin merkillistä ole. En voi luvata, että jos uskot tähän, niin elämäsi muuttuu totaalisesti. Ei minunkaan elämäni ole mitenkään ihmeelliseksi muuttunut, vaikka uskonkin. Mutta itse en voisi elää ilman turvaa ja luottamusta, jonka usko Jeesukseen antaa.
Toinen syy kirjoittamisen laiminlyömiseen on tällä viikolla ollut se, että olen saanut olla koko viikon yksin kotona lasten ollessa isänsä luona. Olen keskittynyt siivoamiseen ja lukemiseen ihan täysillä. Huomaan, että tällainen yksinäinen viikko ennen töihinpaluuta tekee minulle todella hyvää. Toki minulla on välillä ikävä lapsia, mutta toisaalta näen heitä kuitenkin lähes päivittäin, kun käyvät tässä. Tyttö on täällä paljonkin, kun hän leikkii naapurissamme asuvan tytön kanssa. Mutta on sovittu, että silloin, kun on isän luona olemisen aika, niin täällä käymiset ovat piipahduksia tai jos leikkivät pitempään yhdessä, niin pyrkivät olemaan joko tytön huoneessa tai pihalla. Hyvin tyttö näitä sääntöjä noudattaa. Luulen, että kumpikin meidän lapsistamme tajuaa varsin hyvin (liiankin hyvin) äidin oman rauhan tarpeen.
Olen miettinyt tällä lomalla tosi paljon uskon asioita. Lapsuudenkotini ei ollut uskovainen, mutta isäni sukulaiset olivat. He veivät minua pienenä pyhäkouluun ja lastenleireille. Minulla on niistä ajoista todella lämpimiä muistoja. Saamani kasvatuksen pohjalta minulla on aina ollut jonkinlainen usko. Olen rukoillut paljon ja saanut rukousvastauksia sekä kokenut Jumalan johdatusta elämässäni. Usko on elämässäni kuitenkin pikemminkin kantava voima kuin keskiö. Kun olen tässä loman aikana kuunnellut netin kautta monenlaisia juttuja ja erilaisten uskovien mielipiteitä, niin olen tajunnut, että joillekin uskoville elämän pääsisältö on usko ja he katsovat kaikkia asioita uskon silmälasien läpi. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka enimmäkseen vain elävät arkista elämäänsä rukoillen ja välillä Jumalan puoleen huokaillen. Minä olen oikeastaan ihan tyytyväinen elämääni näin, mutta kun mietin, miten jotkut uskovat täysin palkein ja evankelioivat koko ajan muita, niin mietin, että onkohan minun uskoni kuitenkaan oikeanlaista. Minä kun annan ihan rauhassa kaikkien olla mitä ovat ja uskoa, mihin tykkäävät. Toki kerron uskostani, jos se jotenkin puheeksi tulee ja kuulija itse osoittaa mielenkiintoa, mutta en mitenkään etsi ihmisiä, joille saisin siitä kertoa, enkä erityisesti pyri saamaan muita ihmisiä samaan uskoon. Ehkä se johtuu myös siitä, että ei tämä minun uskoni nyt niin merkillistä ole. En voi luvata, että jos uskot tähän, niin elämäsi muuttuu totaalisesti. Ei minunkaan elämäni ole mitenkään ihmeelliseksi muuttunut, vaikka uskonkin. Mutta itse en voisi elää ilman turvaa ja luottamusta, jonka usko Jeesukseen antaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)