Matkakohteita osa 3

Vielä yksi reissu ehdittiin tehdä ystäväperheen kanssa lähimaastoihin. Tällä kertaa valittiin matkakohteeksi Turun kaupungin virkistyssaari Vepsä. Siellä olemme olleet itse asiassa monena kesänä samalla porukalla lukuunottamatta sitä, että aiempina kesinä myös meidän pojat ovat olleet mukana. Nyt ei poikia enää saa samoille reissuille meidän kanssa, joten mentiin tyttöporukassa. Kerran olemme olleet siellä myös perheen kesken, jolloin vietimme viikon vuokramökissä. Siitä ei nyt enempää...

Vepsään mennään vesibussilla ja matka kestää lähes tunnin. Eilen oli ihana sää istua vesibussin kannella ja katsella maisemia. Swan Regatta -tapahtumaan liittyen näimme myös runsain mitoin purjeveneitä, jotka olivat matkalla Turkuun.

Vepsässä on ravintola, josta saa ostaa kotiruokaa, grilliruokaa, jäätelöä ym. Meillä oli kuitenkin omat eväät. Paistoimme makkaraa grillikodassa, söimme viinirypäleitä ja mansikoita. Erityisen ylpeä olen siitä, että me kaupunkilaisdaamit saimme tulen syttymään käytössämme olevilla vähäisillä välineillä. Siellä oli puita valmiiksi, mutta sytykkeiksi kaivoimme piirustuslehtiön sivuja sekä metsästä löytämiämme keppejä ja kaarnanpalasia. Tulitikut oli ystävälläni mukana, mutta niitä olisi varmaan saanut siitä ravintolasta myös ostaa.

Syömisten jälkeen tytöt pulahtivat uimaan ja me aikuiset istuimme rannalla jutellen niitä näitä. Vepsän saaressa on kuitenkin myös paljon tekemistä toiminnallisemmille ihmisille. Siellä voi pelata pingistä, minigolfia, lentopalloa, frisbeegolfia, kulkea luontopoluilla ja kiivetä näköalapaikoille, etsiä geokätköjä. Saunaan pääsee käsittääkseni varausmaksun suorittamalla. Meillä oli kuitenkin eilen vain 3 tuntia aikaa, koska halusimme viimeisellä vesibussilla takaisin. Näin ollen tyydyimme makkaranpaistoon ja uintiin.

Tässä vielä kuvia Turusta Aurajoen suulta kuvattuna.

Lapset lähtevät nyt kahdeksi viikoksi isänsä luokse. Minulla on ensi viikkoa vielä vapaata eli täydellistä yksinoloa. Töihin menen 8.8. Ja vaikka meillä on ollutkin ihan ok loma, niin se tuntuu juuri nyt oikein mukavalta ajatukselta.

Omituisia ajatuksia

Annoin blogin nimeksi Willivadelman talossa oikeastaan ihan hetken mielijohteesta, kun yritin keksiä jotain kaunista nimeä. Ehkä tuo nimi myös jollakin tapaa kuvastaa niitä haaveita, joita minulla oli nuorempana vanhasta, omenapuiden ja marjapensaiden ympäröimästä rintamamiestalosta. No, sitä ei meidän elämäämme koskaan tullut. Ensin ei ollut rahaa ostaa, sitten mielessä alkoi pyöriä avioero ja sitten se ero tuli. Näin jälkikäteen olen iloinen, ettemme missään kohtaa lähteneet toteuttamaan unelmaamme talosta. Se ei olisi onnistunut ja erotilanteessa meidän olisi pitänyt myydä talo pois. Nyt saatoimme jäädä lasten kanssa asumaan tähän rivitalokotiin, ja heidän isänsä muutti lähelle kerrostaloon.

Aloin tänään miettiä muinaista haavettani omakotitalosta, kun jäin yöksi yksin ja huomasin, että minulla oli todella kolkko olo. Seinänaapurit ovat olleet lomilla viikkokausia. Minua jotenkin melkein pelotti, vaikken saanut kiinni siitä, mitä pelkäsin. Järki sanoi, ettei pelättävää ole. Yritin lukea kirjaa ja rentoutua, nauttia kerrankin olostani, kun kukaan ei häiritse. Sitten kuulin naapurista ääniä ja saman tien pelko katosi. Piti oikein käydä tarkistamassa (takapihalla), että ovatko naapurit tulleet kotiin. Kello oli nimittäin jo yli puolen yön. Siellä he olivat! Luojan kiitos =)

Tavallaan ihan hullua, että turvallisuuden tunteeni palasi, kun kuulin naapurista ääniä. Sitä kautta kuitenkin oivalsin, että ei omakotiasuminen olisi minua varten.

Matkakohteita osa 2

Maanantaina olimme puolestaan koko perheen voimin käymässä Porissa. Se oli kyllä melkoisen koetteleva reissu liittyen erityisesti siihen tosiasiaan, että olin puolipakottanut mukaan 13-vuotiaan pojan, joka koki tulleensa täysin väärin kohdelluksi joutuessaan viettämään kokonaisen päivän perheensä parissa. Lisäksi reissu jännitti häntä ja kun jokin jännittää, niin käytös on sen mukaista eli tuittuilua, ärsyttämistä, kiusaamista ja kieltäytymisiä. No, tiedänpä ainakin tämän retken jälkeen, että jatkossa lähden matkaan tytön kanssa tai yksin.

Yyteri oli joka tapauksessa upea paikka viettää kesäpäivää. Olen käynyt siellä joskus, kun seurustelin lasten isän kanssa eli todennäköisesti 1990-luvun loppupuolella. Nyt paikka näytti aika erilaiselta johtuen ehkä siitä, että siellä oli muutama muukin seuranamme.

Hiekkarannalla makoilun ja uimisen jälkeen menimme käymään Kirjurinluodossa. Siellä meillä vasta oli hupaisaa, kun 13-vuotias ahdistui ihan suunnattomasti Pelle Hermannin puistosta ja yritti pontevasti kieltää pikkusiskoaan leikkimästä kiipeilytelineissä. Lopulta sain hänet hätistettyä yhteen katokseen kännykkäänsä tutkimaan, jotta sisko sai rauhassa leikkiä. Hän kun vielä tykkää puistoista ja oli ihan innoissaan eikä hänestä ollut yhtään noloa siellä touhuta. Olisi vaan saanut olla kaveri, jonka kanssa tehdä jotain, kun isoveljestä ei näihin puuhiin enää seuraksi ole. No joo, ymmärrän toki tätä nuorta herraa enemmän kuin hyvin. Leikin aika on hänellä jo ohi. Silti käytös olisi saanut olla toisenlaista. Terveisiä vaan kaikille, jotka näkivät meidät siellä taistelemassa!

Tässä on sitten kuulemma minun kuvani, tämä etualalla oleva. "Siinä se lepäilee, ihan niinku sää!" totesi poika. Eli jos mietit, miltä näytän, niin tule Poriin Pelle Hermannin puistoon tapaamaan minua

Matkakohteita

Olimme tytön kanssa sunnuntaina Turussa Kuralan Kylämäessä. Siinä on kiinnostava ja edullinen matkakohde, jota voi suositella lapsiperheille. Kyseessä on 1940-50-lukujen maalaiselämää esittelevä museoalue. Alueelle ja museotiloihin on vapaa pääsy. Alueella voi syödä omia retkieväitä, mutta sieltä löytyy myös kahvila.

Kuralan Kylämäessä voi nähdä maatilan eläimiä. Nämä kanat ja kukko ovat päärakennuksen pihapiirissä. Lampaita löytääkseen pitää nähdä hiukan enemmän vaivaa, sillä niiden laitumet vaihtelevat. Viimeksi kun kävin siellä, ne olivat heti sisäänkäynnin vieressä. Nyt ne löytyivät kauempaa maatilan alueelta. 

Päärakennus on sisältä kuin 50-luvun koti. Siellä emäntä teki parhaillaan lihasoppaa, kun tulimme käymään. Lisäksi alueelta löytyy 50-luvun navetta, talli ja aittoja. Yhdelle pihalle on rakennettu puuhaa erityisesti pienille lapsille. Siellä on kyläpuoti, leikkitupa ja pihaleikkialue.

Meidän tyttö piti erityisesti kätkösuunnistuksesta. Alueelle on tehty 10 suhteellisen helposti löydettävissä olevaa kätköä, joita voi etsiä kartan ja siihen painettujen vihjeiden perusteella. Kätköissä oli kysymyksiä ja tehtäviä liittyen museoalueeseen ja sen esittelemään aikakauteen. Kätkörasiaan sai jättää pieneen vihkoon nimensä ja päivämäärän, jolloin oli tehnyt löydön. Löysimme kaikki 10 kätköä, vaikka yksi oli aika vaikeassa paikassa!

Teinin äitinä olemisen haasteita

Minua huolettaa, miten saan tuon 13-vuotiaan luotsattua yli murrosiän ilman, että asiat menevät pahasti solmuun. Tänään viimeksi kävimme keskustelua ystävyyssuhteista ja kaveripiiristä ylipäätään. En voi sanoa, että pojalla olisi montakaan sellaista kaveria, jonka pystyisin vilpittömin sydämin hyväksymään. Jostain syystä hän on pienestä saakka ajautunut kaveriksi sellaisten lasten kanssa, joilla ei mene niin kovin hyvin. Tiedän, että nytkin kaveripiirissä on sellaisia, joilla jo on tupakka- ja alkoholikokeiluja takana. Yksi kavereista on sellainen, jonka kotona kukaan ei katso perään, ja jonka suurinta huvia tuntuu olevan pienten kolttosten tekeminen. Poikani sanoo, ettei hän voi vältellä tämän tyypin seuraa, koska kaikki muutkin hänen kaverinsa ovat tämän kyseisen lapsen kavereita. Jos hän ottaa etäisyyttä tähän yhteen, hänen pitää ottaa etäisyyttä kaikkiin.

Toinen ongelma on se, että joka ikisessä poikaporukassa tuntuu piilevän jonkinlaiset kiusaamisen siemenet. Poika oli kuusi vuotta luokalla, jossa oli monenlaisia klikkejä ja kiusaamiskuvioita. Välillä poikaa kiusattiin, välillä hän oli itse muiden kiusaamisessa mukana. Hän tuntui olevan luokassa sellaisessa asemassa, että hänet pelasti kiusaamiselta vain se, että hän itse heittäytyi hännystelemään luokan johtajia. Asetin suuria toiveita yläkoulusiirtymään ja pyrin vahvasti vaikuttamaan siihen, että hän joutuisi/pääsisi erilleen noista hankalimmista oppilaista. Tämä onnistuikin ja hetken näytti hyvältä, kunnes erinäisten kuvioiden myötä on selvinnyt, että tulevassa luokassakin on se yksi johtohahmo, jota muut sitten kiusaamisen pelossa tottelevat. Onko meillä ollut vain ihan älyttömän huono tuuri vai tällaistako se aina poikaporukoissa on? Että yksi johtaa, muut hännystelevät, ja sitten on ne, joita potkitaan päähän? Oma poikani tuntuu ainakin olevan sitä mieltä, että näin se vaan menee. "Äiti, sä et tajua, että joka luokassa on joku, joka johtaa ja dissaa muita. Ihan sama mihin luokkaan mä menen, niin ne samat tyypit löytyy joka luokasta."

Minulla on pojan kasvatuksen kanssa sama olo kuin jos yrittäisin ajaa sellaista autoa, joka välillä käynnistyy moitteettomasti pitäen ajajansa tiellä ja välillä sammuu joka risteykseen. Jotenkuten on koulu mennyt eteenpäin. Kun viime keväänä saatiin ADD-diagnoosi ja lääkitys siihen, alkoivat numerot nousta ja oppi mennä päähän. Kaikki kiusaamisasiat on saatu vuosien varrella selvitettyä todella hyvän alakoulun opettajan ansiosta. Kahdesta asiasta olen myös kiitollinen. Toinen on se, että lapsi on luonteeltaan hyvin varovainen. Uskoisin sen piirteen suojaavan häntä pahimmilta ylilyönneiltä. Ainakin suhtautuminen päihteisiin ym. on hänellä vielä toistaiseksi erittäin kielteinen. Toinen kiitoksen aihe on se, että meillä on hyvä keskusteluyhteys. Hän on aina kertonut minulle kaiken, myös oman osuutensa asioiden kulkuun ja omat töppäilynsä. Nyt murrosiän myötä huomaan, ettei hän niin paljon enää avaudu, ja yritän toisaalta antaa hänen myös olla enkä niin paljon kyselekään. Kuitenkin edelleen meillä on niitä keskusteluhetkiä, jolloin hän kertoo hyvinkin avoimesti, mitä kaveripiirissä tapahtuu, ja sitten mietimme yhdessä, mikä kaikki on järkevää ja mikä ei. Olen pyrkinyt viime aikoina saarnaamisen sijaan haastamaan häntä omaan pohdintaan. Sen sijaan, että alkaisin paasata, kysynkin "mitä sä itse tosta ajattelet?"

Kuntoilua

Tämä on ollut tehokkaampi päivä kuin monet edelliset. Patistin lapset siivoamaan omat huoneensa ja tein itse hommia 15 min/huone (piha mukaan lukien). Yhteensä siis pakersin kaksi tuntia kotimme kimpussa. Sitten grillasimme ja sen jälkeen lähdin salille personal trainerini kanssa. Tuntuu niin hullulta kirjoittaa, että minulla on personal trainer, mutta näin se vaan on. Kyse on siitä, että työkaverini tytär opiskelee pt:ksi ja olen päässyt hänen harjoitusasiakkaakseen. Muuten en kyllä olisi moiseen lähtenyt. Siitähän olisi pitänyt maksaakin sievoinen summa. Nyt saan hyvää ohjausta edullisesti, ja mikä parasta, minun on nyt pakko liikkua! Kuten eilen kirjoitin, niin en saa mitään aikaiseksi, jos ei ole ihan pakko. Nyt on.

Olen siis käynyt ensin kertaalleen salilla pt:n kanssa tekemässä ohjelman. Sitten olen tehnyt pari kertaa ohjelman omalla salillani. Tänään oltiin katsomassa ohjelmaa uusiksi yhdessä, ja ensi viikolla olisi tarkoitus taas mennä itsekseni salille sekä pitää ruokapäiväkirjaa. Seuraavalla tapaamisella palautan ruokapäiväkirjan ja menemme harjoittelemaan uintitekniikkaa. Saa nähdä, kuinka minun tässä käy, mutta olen sitoutunut 12 viikoksi, joten luulisi, että tästä tulee siinä ajassa olemaan jotain hyötyä. Olenhan täysin rapakuntoinen, ylipainoinen ihminen, joten jo vähäinenkin säännöllinen liikunta auttaisi minua eteenpäin.

Tänään, kun tein paljon kaikenlaista toiminnallista, aloin oikein miettiä, että mikä ihme minua vaivaa, kun en saa aikaiseksi mitään. Sitten kun teen asioita, kuitenkin nautin niistä paljon. Ei siis kyse ole mistään masennuksestakaan, vaan pikemminkin vaan jonkinlaisesta suuresta aloitekyvyttömyydestä. Toisaalta olen aina ollut vähän tällainen. Kerroin sille pt:llekin, miten lapsena lähinnä istuin sohvan nurkassa ja luin kirjoja. Siinä ei toki mitään pahaa ollut, mutta minulle ei kehittynyt liikunnallista elämäntapaa. Omat lapseni ovat ihan erilaisia, vaikka en ole näyttänyt heille minkäänlaista esimerkkiä aktiivisesta aikuisesta. 13-vuotias on motorisesti kömpelö eikä harrasta mitään urheilua, mutta hän on pienestä saakka tykännyt leikkiä ja touhuta ulkona, ja nyt hänen suuri intohimonsa on pyöräily. Kilometrejä saattaa kertyä useita kymmeniä päivässä. 10-vuotias on puolestaan täysin hurahtanut taitoluisteluun, voimisteluun ja tanssiin. Hän ahdistuu, jos ei pääse liikkumaan, ja tekemisen puutteeseen hän keksii hyvin usein lääkkeeksi juuri treenaamisen, erilaisten temppujen harjoittelemisen, venyttelyn, temppuratojen rakentamisen tms. Ihailen ja ihmettelen. Miten minusta on voinut syntyä tähän maailmaan jotain noin hienoa?

Joutenolon tuskaa

Minä olen maailman huonoin lomailija. Odotan yleensä lomaa tosi kovasti ja varsinkin näin pitkän kevään jälkeen tuntuu, että kesäloma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Kaksi viikkoa jaksan nauttia siitä, että saan nukkua, syödä, lukea ja ottaa rennosti. Sitten olen taas energiaa täynnä ja kaipaan arkea. En ole tavannut vielä ketään, joka ymmärtäisi tätä piirrettäni, joten en odota suuria blogin lukijoiltakaan tässä suhteessa, mutta ajattelinpa nyt avautua aiheesta, kun se on taas pyörinyt mielessäni.

Kyllähän sitä tekemistä olisi vaikka muille jakaa, mutta olen tosi huono tekemään mitään, jos ei ole arkea kannustimena eli siis toisin sanoen tietynlaista pakkoa! Tänäänkin sain tehtyä raparperipiirakan, kun tajusin, että jos en nyt tee ystävältäni saamista raparperinvarsista jotain, niin saan heittää ne roskiin. Mutta jos minulla on jokin sellainen projekti, joka ei vaadikaan sitä, että juuri tänään on ryhdyttävä toimeen, niin liian helposti se jää seuraavaan päivään ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan...

Tänään olin tyttäreni, kummityttöni ja hänen äitinsä kanssa Seikkailupuistossa. Varmaan ensimmäinen kerta, kun saimme ihan rauhassa vaan istua, ja lapset touhusivat keskenään. Seikkailupuistossa on monenlaista hauskaa tekemistä. Tytöt olivat pomppulinnassa ja sellaisissa ilmalla täytettävissä kuplissa, jotka pyörivät veden pinnalla, leikkipuistossa kiipeilivät ja kävivät kastautumassa purolla. Lopuksi olisivat halunneet mennä vielä safariautoihin, mutta kello oli niin paljon, että safariautopaikka oli ehtinyt mennä jo kiinni. Ostimme sitten sen sijaan jäätelöt.

Tässä kuva meidän neidistä tangoilla. Tyttö ei muuta tekisikään kuin kärrynpyöriä, käsilläseisontoja, spagaatteja, tanssiesityksiä, venytyksiä jne. Täysin erilainen tapaus kuin äitinsä, mutta hyvä niin =)

Saaronniemessä

Tämän tekstin otsikoksi sopisi yhtä hyvin "miten saada 13-vuotias poika tekemään edes jotain yhdessä perheensä kanssa". Aamulla asiasta käytiin kiukkuista vääntöä. Kuulemma hän haluaa olla vain kavereidensa kanssa. Kuulemma ei kukaan muukaan hänen ikäisensä käy äitinsä kanssa missään. Lopulta vein pidemmän korren, pakkasimme repun ja lähdimme retkelle Saaronniemeen.

Lähtiessämme keli oli pilvinen ja mietin jopa, alkaako sataa. Otimme kuitenkin uimavarusteet varmuuden vuoksi mukaan. Perillä söimme eväitä ja otimme valokuvia uudella kamerallani. Kyllä sillä tulee erilaista jälkeä kuin kännykkäkamerallani. Sain kiitosta jopa 13-vuotiaalta, vaikka hän oli aiemmin sitä mieltä, että vain hullu ostaa nykypäivänä kameran, kun kännykälläkin voi kuvata. No, tietysti olisin voinut ostaa paremman kännykänkin, että siinä mielessä hän oli oikeassa, mutta päädyin nyt sitten kuitenkin kameraan.

Seuraava vääntö käytiin siitä, tuleeko poika uimaan kanssamme vai ei. Siihen en halunnut ryhtyä pakottamaan, mutta kun hän oli jonkin aikaa istunut villapaita päällä rannalla auringonpalvojien joukossa, ehdotin pikkusiskolle, että keksisi jonkun taktiikan, jolla houkuttelisi pojan veteen. Pikkusisko oli sitten mennyt sanomaan veljelleen, että "äiti ei päästä sua kavereitten kaa tänään, jos et tuu uimaan". Ei mennyt kuin pieni hetki, niin poika oli vedessä - onnellisena. Pikkusiskon mielestä vesi oli kylmää. Hän siirtyi kohta rannalle istumaan ja katselemaan, kun minä ja veljensä uimme. Kaiken kaikkiaan päivä oli onnistunut, vaikka se vaatikin hieman päättäväisyyttä äidiltä. 

Kirppislöytöjä

Tykkään kierrellä silloin tällöin kirppiksiä, joten blogissakin tulee aina aika ajoin esiintymään kirppislöytöjä. Nämä seuraavat löydöt ovat perjantaiselta kirppisreissultamme.

Nämä ihanat astiat maksoivat yhteensä 20€. Siinä on 12 lasista pikkulautasta, 12 jälkiruokamaljaa ja sitten tuollainen yksi isompi kulho. Kotona minua kyllä hieman harmitti, sillä huomasin, että kulho oli joskus irronnut jalustastaan ja se oli kiinnitetty paikoilleen liimaamalla. Sinänsä liimajälkeä ei olisi juuri huomannut, mutta kun kulho-osa oli liimattu vinoon, niin lopputulos ei ollut kovin silmää hivelevä. En tajua, miksen huomannut sitä kirpparilla, mutta taisin taas vaan olla niin innoissani, kun löysin jotain ihanaa, etten tullut asiaa niin ajatelleeksi.

Tässä sitten puolestaan kännykkäkotelo 10-vuotiaan tyttäreni Huawei-kännykkään. Maksoi 1€ ja sopii täydellisesti.

Tämä on Kiteen kirkko =) Jos joku ihmettelee, miksi ostin tämän, vaikka emme asu Kiteen lähelläkään, voin vain todeta, etten tiedä. Jokin kuvassa puhutteli minua ja kun otin sen käsiini ja haistoin sen tuoksua, tunsin vanhojen kirjojen tuoksun, jota lapsena rakastin. Tuoksu tuli tietysti hieman kostuneesta pahvitaustasta, jossa luki "Riihijärven kansakoulun johtokunnalta 1962". Joku on sen siis joskus muistoksi kansakoulultaan saanut ja nyt taulua myytiin kirppiksellä hintaan 2,5€.

Aloitus

Suurin ongelmani blogin aloittamisessa on se, että en kertakaikkiaan tiedä, mikä tämän blogin aihe voisi olla. Haluaisin kirjoittaa perheestäni ja etenkin äitiyden haasteista. Haluaisin ottaa kantaa asioihin ja ilmiöihin. Haluaisin laittaa kuvia kirppislöydöistäni ja lukemistani kirjoista. Oikeastaan haluaisin tämän blogin sisältävän vähän kaikkea, mitä pääni sisällä pyörii. Toivoisin, että blogilla olisi myös lukijoita, koska haluaisin käydä keskustelua ihmisten kanssa, mutta kun selaan muiden kirjoittamia blogeja, tajuan hyvin nopeasti, ettei tämä kotikutoinen päiväkirjani ehkä vedä puoleensa suuria (tai edes pieniä) lukijamääriä. Siitä huolimatta, että kirjoittamisen tiellä tuntuu olevan monia esteitä, aion nyt kuitenkin aloittaa kirjoittamisen jostain ja katsoa, mihin tämä johtaa.