Oltiin aamulla tytön kanssa taitoluistelijoiden yleisöjäällä. Tiukkaa teki herätä sunnuntaiaamuna klo 8.00, mutta koska eilen lupasin viedä tytön sinne, niin eihän lupauksesta toki voinut perääntyä. Yleisöjää oli hyvä kokemus ja arvostan sitä, että kotikaupunkimme tarjoaa taitoluistelijoille oman yleisöjään. Tavallisessa yleisöluistelussa kun ei voi turvallisuussyistä tehdä hyppyjä, piruetteja tai oikeastaan mitään vähänkään vauhdikkaampaa liikettä, koska siellä on paljon pieniä vasta-alkajia ja yleensä muutenkin runsaasti väkeä. Lisäksi jään kunto on yleisöluistelussa usein heikko, kun haalareista ja hanskoista putoaa hiekkaa jäälle, joten taitoluistimilla sinne ei ole kiva mennä.
Tänään taitoluistelijoiden yleisöjäällä oli meidän tytön lisäksi kolme muuta luistelijaa. Tilaa siis oli. Tyttö harjoitteli ohjelmaansa, askelsarjoja, piruetteja ja sitä yhtä hyppyä, joka ei ota tullakseen. Varsinkin tuossa hypyssä tapahtui mielestäni selvää edistystä, kun hän keksi harjoitella sitä ensin tietynlaisena askeleena/pyörähdyksenä ja vasta sen onnistuessa liitti siihen hyppy-yrityksen. Tyttö itse oli tunnin luistelun jälkeen sitä mieltä, että oli tosi hyvä aamutreeni ja seuraavana sunnuntaina hän tulee taas. Hyvästi äidin aamu-unet!
sunnuntai 11. syyskuuta 2016
lauantai 10. syyskuuta 2016
Vapaapäivä?
Huh! Takana on yksi tämän viikon raskaimmista päivistä, vaikka tämän piti olla vapaapäivä. Kaikki alkoi siitä, kun vein tytön aamulla jäätreeneihin, ja hän tuli sieltä pois kiukkuisena kuin ampiainen. Oli kuulemma harjoiteltu ihan liian helppoja juttuja. Aina tehdään vaan samoja. Hän haluaisi oppia uusia, vaativampia hyppyjä, että saisi niitä ohjelmaansa. "MITEN VOIN OPPIA, JOS NIITÄ EI KOSKAAN HARJOITELLA?" Sitten alkoi tulla tekstiä, että minun pitäisi sanoa valmentajalle asiasta, koska valmentaja ei usko, kun hän sanoo. (Olin aiemmin kehottanut, että hän itse puhuisi valmentajalle halustaan oppia tietyt jutut.) Sanoin, etten minä voi enkä halua siihen puuttua. Valmentaja tekee omat ratkaisunsa ja ymmärtää valmennuksesta taatusti enemmän kuin minä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa lajiin. Sitten sainkin jo kuulla, etten ymmärrä kerrassaan mitään. "OLLAAN HILJAA, KOSKA ET KUITENKAAN YMMÄRRÄ. MEILLÄ ON ERI MIELIPIDE!" Selvä...
Minun ikuisuusongelmani lasten kanssa on se, että minä en tiedä, miten voisin suhtautua kiukutteluihin niin, että lapsi kokisi tulevansa ymmärretyksi, jos itse asia on sellainen, etten voi olla siitä hänen kanssaan samaa mieltä Tai no, ymmärränhän minä tuon harmin. Kyllä minäkin toivoisin, että hän oppisi niitä hyppyjä ja saisi mahdollisuuden niitä harjoitella, mutta kuitenkin noissakin jutuissa, joita tänään tehtiin, on vielä paljon hiomista ja parantamisen varaa. Ei suinkaan ole niin, että hän ne kaikki osaa täydellisesti jo.
Toinen vastaava keskustelu käytiin myöhemmin, kun oltiin syömässä. Hän sanoi olevansa ihan surkea luistelija. Sanoin, etten ole samaa mieltä. Sitten hän totesi olevansa surkea, koska ei osaa niitä hyppyjä, mitä muut osaavat. Sanoin, että kyllä hänellä on täydet mahdollisuudet oppia ne, jos hän ottaisi harjoittelussaan hieman enemmän riskejä ja uskaltaisi hypätä vauhdilla ja ottaa vastaan kaatumisia. "ET SÄ ITEKÄÄN PIENENÄ MITÄÄN HYPPYJÄ OSANNU! ET EDES VALSSIHYPPYÄ!" No en osannut en, mutta kun se pointtini oli ihan muualla... Meillä tulee tytön kanssa tosi usein tällaista vääntöä. Hän ottaa minun kommenttini arvosteluna ja merkkinä siitä, että en yhtään ymmärrä, vaikka teen kaikkeni osoittaakseni ymmärrystä ja kannustaakseni. Hänen mielestään esim. tuo äskeinen ei ollut kannustavaa. Olisiko minun pitänyt sanoa, että "ihan paska olet" tai "höpöhöpö, olet olympiatasoa"? Minä haluan olla realistinen, kun ohjaan häntä kohti tavoitteitaan.
No, sitten tuli vielä erinäisiä kahnauksia, kun haimme hänelle voimisteluvanteen ja hän olisi tarvinnut apua sen teippauksessa. Menin ehdottamaan, että pyytäisi isältään apua, ja kun hän soitti isälleen, niin isälle ei sitten tietenkään sopinut tulla auttamaan. Hän kun on nyt muuttanut naisystävänsä luokse 40 km päähän, niin häntä ei paljon täällä näy.
Ja sitten meidän piti ostaa hänelle kengät, mutta se oli jo niin vaikeaa, etten jaksa edes kirjoittaa siitä. Kotiin tultuamme makasin kaksi tuntia sohvalla ja nukuin. Onneksi hän sillä aikaa löysi itselleen kaverin naapurin tytöstä.
Minun ikuisuusongelmani lasten kanssa on se, että minä en tiedä, miten voisin suhtautua kiukutteluihin niin, että lapsi kokisi tulevansa ymmärretyksi, jos itse asia on sellainen, etten voi olla siitä hänen kanssaan samaa mieltä Tai no, ymmärränhän minä tuon harmin. Kyllä minäkin toivoisin, että hän oppisi niitä hyppyjä ja saisi mahdollisuuden niitä harjoitella, mutta kuitenkin noissakin jutuissa, joita tänään tehtiin, on vielä paljon hiomista ja parantamisen varaa. Ei suinkaan ole niin, että hän ne kaikki osaa täydellisesti jo.
Toinen vastaava keskustelu käytiin myöhemmin, kun oltiin syömässä. Hän sanoi olevansa ihan surkea luistelija. Sanoin, etten ole samaa mieltä. Sitten hän totesi olevansa surkea, koska ei osaa niitä hyppyjä, mitä muut osaavat. Sanoin, että kyllä hänellä on täydet mahdollisuudet oppia ne, jos hän ottaisi harjoittelussaan hieman enemmän riskejä ja uskaltaisi hypätä vauhdilla ja ottaa vastaan kaatumisia. "ET SÄ ITEKÄÄN PIENENÄ MITÄÄN HYPPYJÄ OSANNU! ET EDES VALSSIHYPPYÄ!" No en osannut en, mutta kun se pointtini oli ihan muualla... Meillä tulee tytön kanssa tosi usein tällaista vääntöä. Hän ottaa minun kommenttini arvosteluna ja merkkinä siitä, että en yhtään ymmärrä, vaikka teen kaikkeni osoittaakseni ymmärrystä ja kannustaakseni. Hänen mielestään esim. tuo äskeinen ei ollut kannustavaa. Olisiko minun pitänyt sanoa, että "ihan paska olet" tai "höpöhöpö, olet olympiatasoa"? Minä haluan olla realistinen, kun ohjaan häntä kohti tavoitteitaan.
No, sitten tuli vielä erinäisiä kahnauksia, kun haimme hänelle voimisteluvanteen ja hän olisi tarvinnut apua sen teippauksessa. Menin ehdottamaan, että pyytäisi isältään apua, ja kun hän soitti isälleen, niin isälle ei sitten tietenkään sopinut tulla auttamaan. Hän kun on nyt muuttanut naisystävänsä luokse 40 km päähän, niin häntä ei paljon täällä näy.
Ja sitten meidän piti ostaa hänelle kengät, mutta se oli jo niin vaikeaa, etten jaksa edes kirjoittaa siitä. Kotiin tultuamme makasin kaksi tuntia sohvalla ja nukuin. Onneksi hän sillä aikaa löysi itselleen kaverin naapurin tytöstä.
perjantai 9. syyskuuta 2016
Hengissä ollaan
En ole vähään aikaan jaksanut kirjoitella, kun arki on ollut todella hektistä. Nyt kun kävin kommentoimassa kaverin blogia, tupsahdin samalla omaani. Päivitelläänpä siis kuulumisia.
Viimeksi kirjoitin pojan kaveripiiristä ja nyt voin onnekseni sanoa, että tämä yksi heidän porukassaan pyörivä tapaus on ilmoittanut suorin sanoin minun poikani seuran olevan "vitun noloa". Kuulostaa ehkä traagiselta, mutta minä olen erittäin tyytyväinen ja niin vaikuttaa olevan poikakin. Hommahan meni niin, että hänen oli tavallaan pakko olla tämän tyypin kanssa, koska hänen kaikki muutkin kaverinsa olivat. Nyt kun tyyppi on löytänyt uudet kaveripiirit ja kuulemma ihan naisystävänkin 9. luokalta, niin minun poikani ja hänen muut kaverinsa saavat olla rauhassa.
Haasteita kuitenkin edelleen riittää mm. kouluun ehtimisen osalta. Viisi myöhästymistä oli jo ennättänyt tulla ja siitä seuraa heidän koulussaan jälki-istunto. No, poika oli yhden niistä onnistunut selittelemään jollain epämääräisellä tavalla edukseen niin, että merkintä oli lopulta kumottu, mutta veitsi kurkulla tässä koko ajan mennään. Olen tehnyt ihan kauhean määrän töitä sen eteen, että hän ehtisi kouluun, mutta loppuviimein se ei vaan ole minun kädessäni. Jos hän ei lähde ajoissa, niin hän ei lähde.
Läksyjä hän on tehnyt mukavasti nyt, ja siinä auttaa, kun pystyn seuraamaan Wilmasta, mitä on tullut läksyksi. Opettajat käyttävät sitä yllättävän tunnollisesti ja jos läksyä ei ole jostain aineesta tullut, niin sen kohdalla lukee esim. "9.9. ei läksyä". Olen myös tyytyväinen, kun siellä lukee, jos on tullut lukuläksyä tai sanoja opeteltavaksi, niin voin vahtia, että hän tekee sen. Läksythän hän on aina hoitanut suht ok, mutta juuri nuo luettavat ja ulkoa opeteltavat asiat ovat jääneet, kun hänellä on aina se selitys, että "ei ope sanonu". No, nyt tiedetään, mitä ope on sanonut ja mitä ei.
Tytön osalta minulla on jotenkin murheellinen olo. Hänen ystäväpiirinsä on rakentunut hitaasti ja olin jo keväällä ja kesällä tosi helpottunut, kun tuntui löytyneen sellainen kiva porukka, johon hän kuului. Nyt hän on jotenkin ajautunut siitä syrjään enkä ihan tiedä, missä mennään, koska hän ei puhu asiasta mitään. Lapset ovat kyllä tosi erilaisia, sillä poika selittää vähän liiankin kanssa asioitaan. Välillä en edes haluaisi kaikkea tietää. Sitten taas tyttö sulkeutuu. Yhtenä päivänä käytiin keskustelua siitä, miksei hän puhu minulle asioistaan. Tyttö oli ihmeissään, että miksi pitäisi. "Mä haluan, että ne asiat on niinku mun sisäpuolella. Jos sattuu jotain ikävää, käsittelen sen itseni kanssa ja unohdan." Jep. Tämän kun oppisi, mutta ei taida mun luonteella onnistua koskaan. No, tänään hänellä oli ollut kavereita ja oli oppinut myös kaatosillan, mistä hän oli hyvin ylpeä ja onnellinen.
Viimeksi kirjoitin pojan kaveripiiristä ja nyt voin onnekseni sanoa, että tämä yksi heidän porukassaan pyörivä tapaus on ilmoittanut suorin sanoin minun poikani seuran olevan "vitun noloa". Kuulostaa ehkä traagiselta, mutta minä olen erittäin tyytyväinen ja niin vaikuttaa olevan poikakin. Hommahan meni niin, että hänen oli tavallaan pakko olla tämän tyypin kanssa, koska hänen kaikki muutkin kaverinsa olivat. Nyt kun tyyppi on löytänyt uudet kaveripiirit ja kuulemma ihan naisystävänkin 9. luokalta, niin minun poikani ja hänen muut kaverinsa saavat olla rauhassa.
Haasteita kuitenkin edelleen riittää mm. kouluun ehtimisen osalta. Viisi myöhästymistä oli jo ennättänyt tulla ja siitä seuraa heidän koulussaan jälki-istunto. No, poika oli yhden niistä onnistunut selittelemään jollain epämääräisellä tavalla edukseen niin, että merkintä oli lopulta kumottu, mutta veitsi kurkulla tässä koko ajan mennään. Olen tehnyt ihan kauhean määrän töitä sen eteen, että hän ehtisi kouluun, mutta loppuviimein se ei vaan ole minun kädessäni. Jos hän ei lähde ajoissa, niin hän ei lähde.
Läksyjä hän on tehnyt mukavasti nyt, ja siinä auttaa, kun pystyn seuraamaan Wilmasta, mitä on tullut läksyksi. Opettajat käyttävät sitä yllättävän tunnollisesti ja jos läksyä ei ole jostain aineesta tullut, niin sen kohdalla lukee esim. "9.9. ei läksyä". Olen myös tyytyväinen, kun siellä lukee, jos on tullut lukuläksyä tai sanoja opeteltavaksi, niin voin vahtia, että hän tekee sen. Läksythän hän on aina hoitanut suht ok, mutta juuri nuo luettavat ja ulkoa opeteltavat asiat ovat jääneet, kun hänellä on aina se selitys, että "ei ope sanonu". No, nyt tiedetään, mitä ope on sanonut ja mitä ei.
Tytön osalta minulla on jotenkin murheellinen olo. Hänen ystäväpiirinsä on rakentunut hitaasti ja olin jo keväällä ja kesällä tosi helpottunut, kun tuntui löytyneen sellainen kiva porukka, johon hän kuului. Nyt hän on jotenkin ajautunut siitä syrjään enkä ihan tiedä, missä mennään, koska hän ei puhu asiasta mitään. Lapset ovat kyllä tosi erilaisia, sillä poika selittää vähän liiankin kanssa asioitaan. Välillä en edes haluaisi kaikkea tietää. Sitten taas tyttö sulkeutuu. Yhtenä päivänä käytiin keskustelua siitä, miksei hän puhu minulle asioistaan. Tyttö oli ihmeissään, että miksi pitäisi. "Mä haluan, että ne asiat on niinku mun sisäpuolella. Jos sattuu jotain ikävää, käsittelen sen itseni kanssa ja unohdan." Jep. Tämän kun oppisi, mutta ei taida mun luonteella onnistua koskaan. No, tänään hänellä oli ollut kavereita ja oli oppinut myös kaatosillan, mistä hän oli hyvin ylpeä ja onnellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)